Ture Turenpoika (Bjelke) oli jo paljastamassa miekkaansa ja panemassa tuumaansa toimeen, mutta hänen sukulaisensa Sten Turenpoika (Bjelke) tarttui häntä käsivarteen ja sai hänet estetyksi.
Ei mitään ollut kaikesta tästä jäänyt Engelbrektiltä huomaamatta. Hetkisen leimahtelivat hänen elelevät silmänsä, niin kuin hän ei enää olisi voinut hillitä itseänsä, mutta kohta palasi tyyneys katseeseen, ja kun hän taas puhui, ei ääni enää vavissut.
"Malttakaa mielenne", sanoi hän, "miekassani on hyvä terä ja sillä saa kyllä häväistyksen kostetuksi. Mutta sellainen näyttää minusta nyt aika olevan, kun vapaita miehiä vastoin lakia ja oikeutta raastetaan julmaan kuolemaan, että jokaisella rehellisellä miehellä on yhteinen häväistys poistettavana, ennen kuin hän yksityistänsä saa ajatella. Muuten mahtanevat minun vaakunakilpeni liljanpuolikkaat olla yhtä vanhat, kuin teidän sukuvaakunanne, jalot herrat, vaikk'ei minun kilpeni koskaan ole kiillellyt kuninkaan salissa. Kukapaties minä juuri sen tähden paremmin kuin te muistankin sen ajan, jolloin vanhain aatelissukujen miehet olivat rahvaan luontoperäisiä edusmiehiä ja tiesivät, että jokainen talonpoika oli vapaa mies yhtä hyvin kuin joku heistäkin, vaikk'ei hän saanut mennä käräjiin tai pitää aseellista seuruetta, niin kuin he. Mutta on olemassa muuan, joka muistaa tämän kaiken paremmin kuin minä, ja se muuan on laki… Niin kauvan kuin se on voimassa, mahtanee talonpoika saada puhua ja toimia vapaasti Ruotsinmaassa. Moni on koettanut tehdä sitä mitättömäksi, ja jos te olette niitä, jalot herrat ja hyvät miehet, niin silloin olemme vihollisia, muutoin emme. Tahdon kuitenkin uskoa teistä mitä parasta, ja nyt hyvästi!"
Engelbrekt käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen eteenpäin. Ei kuulunut yhtään ääntä koko seurueesta. Ture Turenpoika ei enää kuiskaillut ja itse Niilo Steninpoikakin näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Näytti siltä, kuin näkymätön käsi olisi heitä pidättänyt. Ne ritarit, jotka sulkivat Engelbrektiltä tien, avasivat piirin, niin että hän esteettömästi pääsi lähtemään.
Ja niin kauvan kuin saattoi nähdä, ajoi tuo pieni harteekas ja säihkyväsilmäinen mies yhä edelleen käyntiä. Hänen nähtiin vaan panevan käsivartensa ristiin ryntäilleen ja painavan päätänsä vähän eteenpäin, ja ne ritarit, jotka olivat avanneet piirin hänelle, luulivat kuulleensa ikään kuin huokauksen, juuri kuin hän meni heidän ohitsensa.
"Ei, ei, hyvät herrat", puhkesi yht'äkkiä Niilo ritari puhumaan, "luulenpa tuon hyväkkään noituneen meidät kaikki, vaikka tekin olitte joukossamme, hurskas isä!"
Näin sanoen hän remahti tavalliseen nauruunsa, vaikka kuka hyvänsä, joka vaan tahtoi ottaa sitä tarkataksensa, helposti saattoi huomata, että se oli väkinäistä. Tuomas piispa ei virkkanut mitään. Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Vihdoin hän oikaisihe ja sanoi:
"Aika kuluu ja meillä on vielä runsaan tunnin matka Skälnoraan, lähtekäämme eteenpäin."
Ja koko joukkue läksi liikkeelle poiketen syrjätielle vasempaan päin, ja kohta saattoi kuulla, kuinka mieliala sitten vähitellen taas vilkastui ja hilpeni entiselleen.
Vaan vielä seisoi paikoillaan tiellä piispan aseenkantaja, ja vaikka viimeisetkin ratsastajat olivat kadonneet puiden taakse syrjätielle, oli hän siinä silmät sinne päin, jonne tuo yksinäinen mies oli mennyt, vaikka tämä jo aikoja sitten olikin näkyvistä kadonnut. Yht'äkkiä hän kannusti hevostansa ja läksi täyttä laukkaa ajamaan samanne päin. Hetkisen kuluttua hän oli miehen rinnalla.