"Tuo menee liian pitkälle, tuo menee liian pitkälle", keskeytti Sten
Turenpoika, mutta piispa laski päänsä painumaan rintaa vasten.
"Mutta ne ovat vaiti", sanoi Niilo ritari, "ne eivät huuda enää."
"Ne eivät vaikene, ne huutavat taivaan tasalle!" virkkoi järeä ja miehekäs ääni aivan Niilo ritarin rinnalla.
Tämä tiukensi suitsiansa ja tuijotti rinnallansa olevaan mieheen, juuri kuin tämä yht'äkkiä olisi kohonnut maan sisästä. Toiset herrat pysähtyivät myöskin. Heitä se kummastutti, mutta ritari Niilo Steninpoikaa se suututti. Hänen poskensa kalpenivat vihasta kuta lähempää hän pääsi katsomaan tuota pientä vähäpätöistä miestä, joka oli uskaltanut keskeyttää hänen puheensa.
Mutta ritarin viha ei näyttänyt pientä miestä vähintäkään hämmästyttävän. Hän loi säkenöivät silmänsä koko seurueeseen, samalla kuin hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi suuttumuksesta ja mielipahasta.
"Niin kuin te nyt olette puhunut, Niilo Steninpoika", sanoi hän kovasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "niin en koskaan luullut yhdenkään ruotsalaisen ritarismiehen puhuvan, enkä myöskään luullut sellaista puhetta Ruotsin ylhäisten keskuudessa siedettävän. Ulkomaalaiset voudit metsästävät, sanotte; niin kyllä, he metsästävät, mutta kielletyllä alueella; ja pankaa tarkoin mieleenne, ankarat herrat, Ruotsin maassa ei ole orjia. Se vanha mies, josta puhutte, Niilo ritari, hän tosin ei enää virka mitään, se on totta, mutta jokainen rehellinen Ruotsin mies puhuu hänen sijastansa. Uskokaa minua, tuo kielletty ylhäiseläinten metsästäminen saattaa kääntyä vaaralliseksi metsästäjille itsellensä."
Engelbrektin puhuessa, ja sitten kuin hänen esiintymisensä synnyttämä ensi hämmästys oli asettunut, olivat ne tunteet, jotka Niilo ritarissa kuohuivat, ikään kuin tarttuneet toisiinkin. Monen ritarin kasvoista saattoi lukea jotakin ivan ja uhman keskiväliltä, joka muuttui vihaksi. Ritarit olivat myöskin siirtyneet paikoiltaan, niin että he olivat puoliympyrässä Engelbrektin ympärillä. Juuri kuin tämä vaikeni, kuiskasi Ture Turenpoika (Bjelke) jotakin Niilo ritarille korvaan, kuitenkin niin kovaa, että sen lähinnäolevat hyvin saattoivat kuulla ja siis myöskin Engelbrekt itse.
"Läimäys miekanlappeella opettaa kai parhaiten tuon miehen!"
Lappeenläimäys oli miehelle mitä suurin häväistys. Pilkkahymy ilmausi Niilo Steninpojan kasvoille ja hän nyökäytti ikään kuin myöntäen päätänsä kääntyessään Tuomas piispaan, jolle hän ylenkatseellisesti sanoi:
"Mitä se tuo mies lavertelee?"