Kaikista tämä huomautus oli oikea ja he läksivät liikkeelle. Ritarit väistyivät kunnioittaen piispan tieltä, joka siten joutui seurueen etupäähän, toisella puolen tuo iloinen ynseäkasvoinen ritari, toisella se, jolla oli Bjelke-suvun vaakuna. Heidän taaksensa järjestyivät toiset.
Ei kukaan ollut tarkannut Engelbrektiä, ja jos jonkun katse sattumalta pysähtyi häneen, niin piti katsoja häntä piispan seurueeseen kuuluvana. Hän joutui ratsastamaan Upsalan päädiakoonin, Pietari Hemminginpojan rinnalle. Tämä, joka äkkiä oli käynyt hyvin puheliaaksi, antoi Engelbrektille koko joukon tietoja seuran eri jäsenistä ja mihin heillä oli matka. Aika mennä hurahti, eikä huomattukaan, minkä verran oli kuljettu, ennen kuin oltiin jo Stäketin luona. Ratsastavien keskinen järjestys oli yhä vielä sama vastaiselle rannalle ratsastettaessa.
"Nuori, rikas Kaarlo Knuutinpoika Bonde-sukua on kutsunut ristiäisiin" sanoi tällä välin ystävällinen päädiakooni Engelbrektille, "herra Sten Turenpoika, joka ratsastaa tuossa piispan oikealla puolella, on Kaarlo herran isäpuoli."
"Senkö jalon Ture Pentinpojan poika, joka aikanansa ja Sten veljensä ynnä herra Kaarlo Ulvinpojan kuoleman jälkeen oli neuvoston ensimmäisenä miehenä, niin kauvan kuin eli?" kysyi Engelbrekt.
"Aivan niin", vastasi päädiakooni, "ja jolla sitten oli vanhan drotsin Margareta tytär emäntänä. Margareta rouva on kuollut, mutta hänen ja Stenin lapset ovat elossa. Niitä on tytär ja poika, molemmat vielä aivan nuoria. Tuo toinen herra, jolla on sama vaakuna, ja joka ratsastaa edessämme mustalla hevosella herra Jöns Pentinpojan rinnalla, on herra Ture Turenpoika, jonka sisaren, Britan kanssa Kaarlo Knuutinpoika on naimisissa. Heimolaisia ovat he muuten kaikki nämä herrat, mikä miltäkin puolelta. Tämä nuori Jöns herra on myöskin Kaarlo Knuutinpojan sukua. Edellisen äidinisä ja jälkimmäisen isänäiti ovat sisarukset ja Niilo Kjellinpojan lapsia, jolla oli lyhde vaakunassaan, niin kuin hänen pojallaan, Krister herralla hänen jälkeensä."
"Jöns herralla on siis häränotsa[21] vaakunassaan?"
"Niin on! Ja tuo ritari, joka nyt pitää niin kovaäänistä puhetta piispan vasemmalla puolen, on myöskin Kaarlo Knuutinpojan lanko. Se on herra Niilo Steninpoika, joka on nainut Margareta Knuutintyttären. Mutta ollaanpas vaiti, hänellä näkyy olevan jotakin hyvin merkillistä kerrottavaa, koskapa kaikki niin tarkkaan kuuntelevat hänen puhettansa."
Huomautus oli turha. Engelbrekt oli jo pelkkänä korvana pääpapin tätä sanoessa, ja ritarin sanat tekivät häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän ikään kuin huomaamattaan siirtyi eteenpäin. Hän ratsasti näet aivan lähellä tienviertä ja niin kovin olivat kaikki kiintyneet ritarin kertomusta kuuntelemaan, ett'eivät he huomanneetkaan, että hän vähitellen meni heidän ohitsensa.
"He ajavat niitä", näin päätti ritari Niilo Steninpoika muutaman lauseen, "niin kuin me ajamme riistaa metsässä." Ja hän nauroi sen sanottuansa, niin että metsä kajahteli ja toisetkin herrat nauroivat. Ainoastaan piispa ja ritari Sten Turenpoika näkyivät paheksivan tätä ilomielisyyttä ja siis myöskin sitä, mikä siihen oli antanut aihetta. Tuskin oli kuitenkaan nauru tauonnut, ennen kuin tuo iloinen ritari taas jatkoi.
"Ja voudit tekevät mielestäni oikein. Mitä valittavat talonpojat, miksi he huutavat … ei, pää poikki vaan kukolta, niin se heittää kiekumasta, eikä saada ennen rauhaa Ruotsin maassa, kuin talonpojat ovat oppineet kunnioittamaan ja pitämään arvossa kuninkaitansa ja herrojansa, Voudit ovat juuri nyt parasta aikaa päässeet vauhtiinsa heidän suittensa tukkimisessa. Pitkittäkööt vaan! Varmaa vaan on, että se, joka vähimmin kärsii, huutaa enimmin. Jospa näkisitte tuon jalon Otto Thorbjörninpojan Agneholmassa. Hän ei turhia siekaile. Tulen juuri nyt niiltä tienoilta. Olen ollut Säckestadissa sukulaisemme Maunu Filipinpojan luona. Niillä tienoin olivat talonpojat suurisuisia, niin kuin tavallisesti ovat, kun eivät saa tahtoansa perille. Vouti salli heidän huutaa, mutta kun he uhkasivat valittaa kuninkaalle, silloin hän vei heidät parille Gullspång-joessa linnan edustalla olevalle kivelle. Siellä hän antoi heidän valitella mielin määrin. Pahimman huutajan hän minun nähteni vietti kiville eli kidutukselle, joksi talonpojat niitä sanovat. Pahempaa roistoa en ole nähnyt, kuin se talonpoika oli, ja samanlainen oli hänen poikansa. Vouti kuulusti heitä, mutta ei saanut sanaakaan heidän suustansa. Minun tänne ylöspäin ratsastaessani olivat he vielä siinä kidutuksella."