Henrikki Seppä otti avoimin sylin vieraansa vastaan. Hän oli vilkkaan ja hyväsävyisen näköinen mies. Äskettäin oli hän emäntineen tullut kotiin huvikävelyltä Klaaran kirkolta päin ja oli juuri Engelbrektin sisään astuessa lähettämässä kotiin pientä poikaa, joka oli tällä matkalla ollut hänen mukanansa. Tietysti keskeytyi nyt tämä homma ja poika jäi lähettämättä. Sitten nousi puhe tallisijasta Engelbrektin hevoselle. Tästä asiasta tuli Henrikille joltisestikin päänvaivaa, sillä hän oli edellisinä päivinä vuokrannut tallinsa muille. Silloin astui poika esiin.
"Tuskinpa sillä asialla tarvinnee päätänsä vaivata, Henrikki ukko", sanoi hän, "setäni talossa tässä vastapäätä on kyllä hevoselle tilaa."
"No juokse sitten naapuri Gellinkille, Kort, ja kysy häneltä, saako vieraani panna hevosensa hänen talliinsa."
Poika juoksi ja palasi tuokion kuluttua takaisin.
"Saapi", sanoi hän ja näytti itse olevan tuomastaan tiedosta hyvin iloinen, "siellä on tilaa hevoselle ja minä kyllä vien sen sinne!"
"Kiitos, kiitos, poikaseni", virkkoi Engelbrekt, "mikä on nimesi?"
"Kort Rogge",[22] vastasi poika varmasti.
"Ja setäsikö nimi on Gellink?" kysyi taas Engelbrekt.
"Gellink on nainut hänen tätinsä", selitti seppä puolestaan, "Gellinkejä on kaksi ja heidän on tämä kivitalo tässä minun taloni vieressä. Tämä Kort on reipas ja älykäs poika, mutta hänellä on, mikäli minusta näyttää, enemmän taipumusta kynän kuin moukarin tai miekan pitelemiseen. Hän käykin jo koulua ja aikaa voittaen hänestä kai tulee pappi. Niinhän hän sanoi, tuo oppinut herra, joka tuli Lybekistä ja asui isäsi tykönä tässä äskettäin?"
"Tarkoitatteko herra Jöns Pentinpoikaa?" kysyi poika ja jatkoi, kun seppä ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen vastasi kysymykseen, "niin, niin hän sanoi ja kehotti isääni sallimaan minun pitkittää."