"Silloin kai tarvinnet apumiestä hevosta hoitamaan, luulen ma, Kort", sanoi Engelbrekt hymyillen ja tarttui pojan käteen sekä poistui.
Vähän ajan kuluttua makasi Engelbrekt huolellisesti tehdyllä vuoteellaan muutamassa yläkerranhuoneessa ja nautti tarpeellista lepoa.
Mutta kohta puoliyön jälkeen tömisi Norrmalmin ja kaupungin välisen Norrströmin yli menevä silta ison ratsumiesjoukon ajamisesta. Se ajoi suorinta tietä linnalle.
Ehkä puoli tuntia sen jälkeen näki sillan tornivahti yksinäisen ratsumiehen täyttä laukkaa ajavan harjutietä alas ja siltojen yli niin kiivaasti, kuin vihollinen olisi ollut aivan hänen kintereillään. Tämä herätti vartijan huomiota ja sotamiehet riensivät palavat tulisoihdut kädessä porttiholviin katsomaan, kuka tuo hurja ajaja oli.
Tämä pysähtyi porttiholviin ja näytti olevan hyvillään nähdessänsä sotamiehet ympärillään. Hänen pukunsa oli puoleksi punainen, puoleksi viheriä, ja kaulassa hänellä oli hopeavitjat, joihin oli kiinnitetty jokin esine, joka oli pistetty hakasparin väliin nutun aukeamaan.
"Onko vouti linnassa?" kysyi hän.
"Puoli tuntia sitten palasi hän Skälnorasta", vastasi sillanvartion päällikkö.
"Viekää sitten minut heti hänen puheillensa, minulla on hänelle varsin tärkeitä sanomia vietävänä", virkkoi ratsumies hyvin kiireesti, ikään kuin hän hätäisellä puhumisellaankin olisi tahtonut osottaa, että asia oli kiireellinen.
"Jolleivät silmäni valehtele", sanoi päällikkö, "niin sinä olet Jösse
Eerikinpojan väkeä."
"Niin olen ja tuon sanaa ja kirjettä Borganäsin alavoudilta, Juhani
Walelta, herra Hannu Kröpelinille!"