Näissä kului aika ja he erosivat vasta kaupungin kellojen kahtatoista lyödessä.
Myöhään iltapäivällä, illan suussa, laivuri tuli seppälään ja sanoi lähdön kyllä toteutuvan, ennen kuin kauppias oli arvellut.
"Sanoin kauppias Gellinkille", virkkoi hän. "että aion lähteä, niin pian kuin tuuli kääntyy myötäiseksi, saipa hän pakkansa laivaan tai ei. Ja hänen mielestään se oli oikeaa puhetta, niin että voitte saada sanan millä hetkellä tahansa."
Laivurin vielä ollessa siellä tuli eräs linnan palvelija. Hän oli puettu ruskeaan ja mustaan, niin että toinen puoli ruumista oli musta, toinen ruskea, aivan kuin Jösse Eerikinpojan sotamiehet, vaikka näiden värit olivat punainen ja viheriä. Takkiin oli kirjaeltu Kröpelinin vaakuna. Sisälläolijat katsoivat hämmästyen palvelijaan, enimmin kuitenkin Henrikki Seppä itse. Voudinpalvelijan ilmestyminen hänen kotiinsa oli hämmästyksestä päättäen hyvin harvinainen tapahtuma.
"Asuuko Henrikki Seppä tässä?" kysyi palvelija.
"Asuu kyllä", vastasi seppä, "ja mitä on noin hienolla herraspalvelijalla hänelle asiaa?"
"Täällä kuuluu asuvan taalalainen vuoritilallinen, nimeltä Engelbrekt
Engelbrektinpoika!"
"Niin asuukin."
"Minunko luokseni sinut sitten on lähetetty?" kysyi Engelbrekt katsellen tarkkaavasti palvelijaa.
"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin, lähettää teille ystävälliset terveisensä ja pyytää teitä tulemaan puheilleen linnaan!"