Tällä kuninkaalla ei ollut, etenkään leikkiä laskiessaan, tapana hillitä kieltänsä. Pila kävi usein törkeäksi ja loukkasi siveyttä. Ja jos joku sellaisina hetkinä uskalsi sanoa mitään vastaan, menetti kuningas kokonaan malttinsa. Tuon vanhan ritarin vakavista kasvoista päättäen, ne kun ilmaisivat, ett'ei hän ollenkaan hyväksynyt sitä tapaa, millä kuningas hänen sanansa selitti, oli odotettavissa vastaus, joka epäilemättä oli saattava kuninkaan tasapainosta ja siten myöskin turmeleva illan loppuosan hauskuuden. Ja linnassa odottivat ylhäistä metsästysseuruetta komeat pidot tansseineen.
Toiset herrat halusivat sen tähden kääntää huomion johonkin muuhun ja sattumus toikin heille avuksi tumman ritarin, joka oli seisauttanut hevosensa jonkun matkaa heidän edellensä, ikään kuin heitä odotellaksensa.
"Kuka on tuo tumma ritari?" kysyi kreivi Witzlau muutamalta kuninkaan takana ratsastavalta herralta.
Kaikkien silmät kääntyivät tällöin ritariin, joka sen huomasi ja ajoi kuningasta vastaan.
"Hänellä on sonninpää vaakunassaan", sanoi silloin toinen herroista.
"Jumaliste, luulenpa, että se on Broder Sveninpoika", huudahti kolmas.
"Broder Sveninpoika", toisti kuningas, mutta hänen äänensä kuului soinnuttomalta eikä päästy selville, iloako vai harmia ritarin näkeminen hänelle tuotti.
Sillä välin oli jouduttu aivan lähelle ritaria. Tämä tervehti kunnioittaen kuningasta, mutta hänen katsantonsa oli synkkä, synkempi kuin hänen haarniskansa väri. Hänessä tämä kohtaaminen nähtävästi ei synnyttänyt mitään ilontunteita.
"Kautta viiden haavan, ritari", puhkesi kuningas sanomaan, "itsekö siinä olette, vai haamunneko se on?"
Ja levottomana kuuli seurue kuninkaan äänen vapisevan, aivan samoin kuin se tapasi tehdä hänen vihastuessaan. Mutta kuningas hymyili kuitenkin puhuessaan, niin että ritarin vastauksesta jäi rippumaan, tokko illan ilojen piti mennä pilalle vai ei.