"Minä itse, armollinen herra, Broder Sveninpoika Asslöfin omistaja!" vastasi ritari, mutta hänen otsansa oli synkkä ja silmät säihkyivät.
"Jumala paratkoon, Broder Sveninpoika, näytätte niin synkältä, kuin olisitte miekkasille menossa", jatkoi kuningas leikinlaskemistaan, vaikka hänen puheensa oli kerkeämpää. "Jos olette uusia tapoja oppinut siellä Lybekin paksujen kamasaksain parissa, niin elkää Jumalan tähden tuoko niitä mukananne tänne."
"Minä tulen", virkkoi ritari, "omasta suustanne kuulemaan vastauksenne!…"
Kuningas katsoi hetkisen vihasta säihkyvin silmin ritariin. Sitten hän kannusti hevostansa ja ratsasti loistavan herrajoukon seuraamana linnaa kohti.
Joukko palvelijoita oli varuillaan ottamassa vastaan kuninkaan ja toisten herrain hevosia. Mutta tuskin kukaan saattoi seurata kuningasta, niin nopeasti hän heittihe alas satulasta ja juoksi linnanportaita ylös. Kun herrat joutuivat linnan isoon saliin, näkivät he kuninkaan sulkevan viereisen huoneen oven. Likellä sitä näkivät he ihmeen ihanan naisen penkille vaipuneena ja ikään kuin väkisin siihen viskattuna; naisen kyyneleet vuosivat virtanaan.
Mutta ritari istui yhä vielä hevosensa selässä tuimasti eteensä tuijottaen. Siinä istuessaan saattoi hän nähdä koko linnan etupuolen, ja kuinka iltarusko kultasi ikkunoita. Kaikki tämä ei kuitenkaan näyttänyt ritarista olevan minkäänarvoista. Ei edes ikkunain hohteen vaihtaessa väriänsä ja muuttuessa ikään kuin sisältä tulevaksi, mikä ilmaisi vahakynttilöitä sytytetyn kuninkaallisiin saleihin ja pitojen alkavan, ei edes silloinkaan ritari sitä sen enempää tarkannut.
Varmaankin hän siten olisi istunut hyvinkin kauvan, jollei muuan mies olisi lähestynyt häntä ja maininnut hänen nimeänsä.
Tämä mies oli pieni, mutta varreltansa vahva. Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt jonakin aivan vähäpätöisenä henkilönä, jolleivät vyöllä riippuva miekka ja miehen ryhti olisi ilmaisseet, että hän oli tavallisia ihmisiä paljon ylhäisempi.
Ritari nosti päätänsä kuullessaan nimeänsä mainittavan ja katsoa tuijotti pieneen mieheen, ikään kuin olisi luullut kuulonsa pettäneen.
"Kohtalo saattaa meidät yhteen, jalo herra", sanoi mies, "te ette minua tunne, mutta minä kuulin kuninkaan mainitsevan nimenne ja…"