"Minun laivojeni lukua", sanoi ritari, "lisäsi Eerikki Krummedik muutamilla itse varustamillaan laivoilla."
"Eikö sitä kuningas tehnytkään?" kysyi Engelbrekt.
"Ei, ei, minä olin isäntänä omalla laivallani ja Eerikki herra omallaan, mutta kuningas oli hankkinut meille ruokavarat ja sotatarpeet. Minulla oli alussa menestystä. Minä purjehdin kappaleen matkaa vanhan herran edellä ja kohtasin neljä kauppalaivaa, jotka tulivat Riiasta. Minä anastin niistä kolme, neljäs pääsi Lybekkiin, kuten sitten sain kuulla. Noista kolmesta saatu saalis oli runsas ja se kiihotti miehiäni uusiin taisteluihin. Silloin läksimme taas yhdessä merelle, vanha Eerikki herra ja minä, ja sijoituimme Bornholman luokse…"
"Eikös herra Eerikki Krummedikilla", keskeytti Engelbrekt, "ole heimolaisia siellä meillä Ruotsissa, vai kuinka?"
"On kyllä, hänen tyttärensä on naimisissa vanhan, Vaasasukuisen Krister
Niilonpojan kanssa."
"Ja vanhaa herraa huvittaa oleskella vesillä ja mitellä miekkoja…"
"Tunnetteko Eerikki herran?"
"Tänä aamuna tulin tänne kaupunkiin lybekkiläisen laivurin laivassa enkä tunne näitä ulkomaalaisia miehiä. Sitä paitsi meillä mielestäni on kyllin ristiä heistä siellä kotona."
"Niin, niin, Engelbrekt Engelbrektinpoika, siinä olette oikeassa, ja milloinkapa on parempi päivä koittava isänmaallemme?"
"Se kysymys olisi pikemmin minun tehtävä teille."