Engelbrekt kuunteli tarkkaavaisesti vanhan miehen sanoja. Tosin hänen kulmakarvansa silloin rypistyivät, mutta muutoin ei hänen kasvoistaan saattanut nähdä minkäänlaista levottomuuden tai pelon merkkiä.
"Kiitos teille, vanha mies", sanoi hän, "olette tahtonut osottaa minulle ystävyyttä, mutta te teette asian pahemmaksi, kuin se onkaan."
"Ah, te ette tunne Eerikki kuningasta ja hänen hoviansa; paetkaa, paetkaa, kun on vielä aikaa, tulkaa kanssani Skåneen ja ottakaa Eerikki Akselinpoika mukaanne sieltä palatessanne. Hän on empimättä todistava viattomuutenne. Mutta jos nyt tänä päivänä menette kuninkaan puheille, niin panette sokeasti henkenne alttiiksi, jollette sitä ennen tahdo käydä Cecilia neidin puheilla."
"Elkää enää mainitko tuota naista, Martti vanhus, sen asian rinnalla, jota varten olen tänne tullut. Ottakoon vaan kuningas henkeni, se ei ole minkään arvoinen, jollen saa asiaani ajetuksi. Ja tämä minun asiani on niin pyhä, että se edistyy minuttakin. Minä olen vaan aseena sen kädessä, jolla on kaiken maailman valtakunnat ja kruunut vallassaan, ja juuri sen tähden en rukoile — enkä voikkaan rukoilla — siihen ihmisen apua, kaikkein vähimmin naisen."
"Mutta jos ette koskaan pääse kuninkaan puheille?"
"Mitä sitten? … silloin on kuningas soaistu ja asetaikse itse Jumalan tuomion alaiseksi. Ei, ei, Martti vanhus, te olette tahtonut minulle hyvää ja siitä minä teitä kiitän. Mutta kuninkaan puheille menoani ei saa häiritä neitosen arkuus eikä oman vaaran pelko."
Vanha lääkäri loi surullisen katseen edessään seisovaan mieheen, mutta juuri silloin virisi hänen silmiinsä kunnioituksen, saattoipa sanoa ihailun ilme.
"Varmaankin olet tänne tullut suuria ja tärkeitä asioita ajamaan, poikani, koskapa olet valmis niiden hyväksi panemaan kaikki alttiiksi. Elä pane vanhan Martin hyvää tarkoitusta pahaksesi ja usko, että hän sinun sijassasi olisi tehnyt samoin! Tapahtukoonpa nyt mitä tahansa, ennen iltaa on Eerikki Akselinpoika oleva täällä."
Näin sanoen läksi vanhus ja Engelbrekt valmistautui lähtemään Eerikki kuninkaan puheille.
Hänen majatalonsa oli kaupungin toisessa päässä. Erottuaan vanhuksesta hän vielä jonkun aikaa seurasi häntä katseellaan ja näki hänen poikkeavan muutamalle kadulle, joka vei rantaan. Mutta tuskin oli vanhus kadonnut näkyvistä, ennen kuin kadulle kahden puolen Engelbrektiä alkoi tulla tulvimalla väkeä. Kaupungista päin hän näki tulemassa suuret, komeat, viheriäisiksi maalatut vaunut. Ne oli koristettu kuninkaan kruunulla ja kuuluivat siis hoviin. Vaunuissa istui nuori, tavallista kauniimpi nainen. Hänen kasvonpiirteensä näyttivät tutuilta, mutta aika ja paikka eivät sallineet Engelbrektin selvitellä niitä muistoja, jotka ne saattoivat hereille. Vastakkaiselta suunnalta tuli muuan ritari seurueineen ja Engelbrekt oli tuntevinaan saman kilpivaakunan, jonka oli nähnyt kirjailtuna Eerikki Akselinpojan tanssiaispukuun. Hän oli siis noita monia Akselinpoikia ja selvästi heistä vanhempia. Melkein Engelbrektin kohdalla kohtasivat vaunut ja ratsastajajoukko toisensa ja tuo komea ritari tervehti erittäin kunnioittavasti vaunuissa ajavaa kaunista naista, mutta jatkoi rivakasti matkaansa eteenpäin katua pitkin. Engelbrekt, jonka täytyi väistyä syrjään tungosta, joka syntyi kapealle kadulle ratsastajain ajaessa vaunujen ohitse, aikoi juuri jatkaa matkaansa, mutta näki silloin tuon tuntemattoman kaunottaren katsovan häneen niin rukoilevin silmin, että hän meni lähemmäksi vaunuja.