"Olettehan Engelbrekt Engelbrektinpoika", kysyi hän, ja ääni oli yhtä lempeä, kuin silmä kaunis. Odottamatta vastausta hän ojensi Engelbrektille kaksin kerroin taitetun paperin.
Kaikki tämä oli tuokiossa tapahtunut ja vaunut vierivät matkoihinsa. Seisoessaan siinä taitteelle pantu paperiliuska kädessä Engelbrekt tuskin itsekään tiesi, miten kaikki oli käynyt. Hän avasi paperin ja luki siitä seuraavat kiireessä kirjoitetut rivit:
"Jos tahdotte viedä katuvan tyttären tervehdyksen hänen isällensä, niin seuratkaa sitä palvelijaa, joka ritarisalin ovella kuiskaa Cecilian nimen korvaanne."
"Cecilia!" virkahti Engelbrekt ja nosti kasvojen ilmaistessa syvää surua käden otsallensa.
Hän seisoi hetkisen epätietoisena, tavoittaisiko vaunut ja jättäisikö takaisin paperin, osottaaksensa, ett'ei hän tahtonut pyyntöä kuulla. Mutta sitten väistyi raskas pilvi ja surunvoittoinen hymy ilmautui taas hänen huulilleen. Hän pisti paperin poveensa ja läksi astumaan linnalle päin.
Hän ei ollut ennättänyt kovinkaan kauvas, ennen kuin näki saman ratsastajajoukon, joka äsken oli kulkenut vaunujen ohitse, pysähtyvän kadulle. Ylpeä ritari näkyi kysyvän miehiltänsä jotakin, joka sai hänet joutumaan vihan vimmaan. Hänen poskensa olivat veripunaiset ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.
"Oliko tuo nainen kuninkaan jalkavaimo?" kysyi hän äänellä, joka vapisi vihasta.
"Sen tietää jokainen mies ja nainen tässä kaupungissa", vastasi yksi miehistä.
"Niinpä minua rangaiskoon Jumala ja kaikki pyhimykset, jollen pese pois sitä häpeää, että olen pääni portolle paljastanut. Cecilia, Cecilia", huudahti hän ja hänen äänensä ilmaisi puoleksi mielihaikeata.
Sen jälkeen kääntyi koko ratsastajajoukko ja läksi täyttä karkua samaa tietä, jota oli tullutkin.