"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden talonpojan asiaa?"
"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla aika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni."
Jösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen ilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan kanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.
"Mitä noihin viiteen mieheen tulee", sanoi hän, "niin on heidän asiansa tällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet, ja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille."
Nuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan nähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen salama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman kätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.
"Myöhäänkö?" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.
"Niin kuin sanot, liian myöhään", vastasi vouti jääkylmästi, "ja voit vielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan voudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta sellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä."
Näin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.
Nuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa ottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille vasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, — mutta hän malttoi kohta mielensä.
"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti … ne eivät mahtane tulla liian myöhään!"