Ja nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.
Jösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä aivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan kuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut. Suonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei pelastuksen toivoakaan löytynyt.
Hänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin ujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten hartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin veripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan lähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.
Mutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.
"Mene mukaan, isä, mene", kuiskasi hän kreiville korvaan.
Kreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi joissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen riitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa tyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:
"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme Vaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? … aamu on jo pitkälle kulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta ratsaille."
Näin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen myönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.
Agnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen ja suuteli.
Näöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta kehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti pantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään saamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.