Kuningas ja herttua sekä joukko herroja, joiden joukossa oli monta, jotka Engelbrekt tunsi edellisestä illasta, täyttivät tämän osan huonetta. Kuninkaalla näytti olevan paljon Bogislaus herttualle sanottavaa ja muut herrat jatkoivat vilkasta keskusteluaan, ensin vilkaisemalla tarkastettuansa sisälle tulevaa pientä miestä. Ainoastaan vanhan Eerikki Krummedikin silmä katsoi vakavasti tulijaan.
Tästä kaikesta ei kuitenkaan Engelbrekt mitään välittänyt. Vapaan miehen synnynnäisellä arvokkuudella hän astui kuningasta kohti ja tervehti. Tämä näytti aluksi tuskin huomaavankaan häntä; mutta sitä myöten kuin hän tuli lähemmäksi, väheni puhelun into ja kuningas loi armollisen katseen kumartelevaan mieheen. Välinpitämättömyyttä ilmeni kuitenkin vielä katseesta ja joku piirre suun ympärillä näytti ilmaisevan, että hänestä koko toimi tuntui sietämättömältä ja että hän halusi päästä kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, mitä tuolla tuntemattomalla miehellä saattoi olla sanomista.
"Te tulette kaukaa pohjoisesta, Engelbrekt Engelbrektinpoika. mitä te tahdotte?" kysyi kuningas silminnähtävän välinpitämättömästi, vasemmalla kädellään asetellen miekkaansa paikoilleen.
"Niin tulen, armollinen herra, ja Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas suokoot, että te kärsivällisesti tahtoisitte kuunnella, mitä varten olen tänne tullut… Sen tiedätte hyvin, että iloiset sanomat viimeisinä tulevat kuninkaan taloon, hätä ja kurjuus tungeskelevat hänen porteissansa, hänelle valituksiansa purkaakseen. Semmoinen on minunkin asiani teille. Minä tulen Dal-joen pohjoispuolella asuvan kansan lähettiläänä."
Engelbrektin puhuessa taukosi vähitellen ympärillä seisovain herrain puhe ja kaikkien silmät kääntyivät häneen. Tuntui siltä kuin jo hänen äänensä soinnussa olisi ollut jotakin puoleensavetävää. Hän esiintyi kuin joku noita muinaisajan runoilijoita, jotka olivat tulleet laulamaan lauluansa sävelellä semmoisella, joka jo aikoja sitten on ennätetty unhottaa, mutta jonka kuuluessa päivän tyhjänperäinen hälinä vaikenee.
Yksinkertaisin mutta voimakkain piirtein kuvasi Engelbrekt tuon Eerikki kuninkaan valtakuntain syrjäisen kolkan elämää, tuon kolkan, jossa alinomaa miestäkysyviä taisteluita täytyi tylyä luontoa vastaan taistella, mutta jossa samalla kasvoi voimakas suku, joka saattoi kestää kaikki, nälän ja köyhyyden, napisematta, valittamatta, miehekkäästi taipuen Jumalan mahtavan käden alle.
Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään sen hädän ja kurjuuden rinnalla, joka nyt tätä kansaa rasitti. Engelbrekt kuvaili sen jälkeen yhtä rohkeasti, mikä tämä hätä oli, ja kertoi, kuinka omavaltaisesti kuninkaan voudit menettelivät.
"Tällä kansalla, herra kuningas", niin hän puhettansa jatkoi ja päättikin sen, "joka valittamatta saattaa kestää kovimmankin hädän, joka saattaa kärsiä sanomattomia, aina kalpean kuolemankin porteille asti, hänen tähtensä, joka sitä rakkaudella ja oikeudella kohtelee, tällä kansalla on vaan yksi ainoa aarre, jota se ei salli itseltänsä ryöstää — ja se on laki. Laki on talonpojalle raitisvesinen lähde, josta hän juo elämää ja terveyttä. Mutta tätä lähdettä ei saa hämmentää, sen täytyy kirkkaaseen pintaansa kuvastaa Jumalan taivas, hänen ankara vanhurskautensa. Nyt on lähde hämmennetty aina pohjaa myöten, talonpoika ei enää saata siitä juoda ja teidän voutinne, Jösse Eerikinpoika on tämän ilkityön tekijä. Taalainmaan köyhät miehet pyytävät teitä sen tähden, herra kuningas, Jumalan tähden päästämään heidät Jösse Eerikinpojasta."
Niin kuin pimeyden ensin peittäessä veden pintaa ja aamunkoiton sitten kohotessa jokainen pieni laine vähitellen saa valoa sen säteistä ja hetken aikaa kimaltelee koitteen valossa, niin oli täälläkin kuninkaan ja hänen herrainsa laita. Jokaisesta silmästä kuvastui pieni osa sitä valoa, jonka tuo pieni, uskalias mies oli rohjennut heittää yhteiskunnan pohjakerroksen oloihin. Mutta sitä kesti vaan hetkinen. Useimmilta vaihtuivat kohta silmäinilmeet toisenlaisiksi, samate kuin eivät kaikki laineet auringon noustessa näytä kuvastavan sen loistetta, vaan ainoastaan verrattain kaitainen silta kimaltelee meren pinnalla. Ainoastaan muutamat harvat herroista näyttivät oikein käsittäneen Engelbrektin sanain merkityksen ja heidän katseensa Engelbrektiin ilmaisivat myötätuntoisuutta, niin, saattaisipa sanoa hyvänsuontia.
Kuningas seisoi käsivarret ristissä, pää vähän etunojassa, ja hänen katseensa oli luotuna mattoon, vain jonkun kerran kohoten siitä, ikään kuin sivumennen tutkiakseen vakavista kasvoista sitä miestä, jonka silmät eroamatta olivat häneen luotuina.