Palvelijat hypähtivät syrjään, kuin olisivat olleet koneita, jotka salaista vipua painamalla oli pantu liikkeelle.
Heihin katsomattakaan jatkoi Engelbrekt kulkuansa ja palvelijat näkivät ihmeekseen, kuinka hän, joka ulkopuolelta ei ollut ollenkaan ritarin eikä edes "ritarin vertaisen" näköinen, tarttui ritarin käteen ja tuttavallisesti kysyi häneltä:
"Oletteko jo saanut asianne toimitetuksi, ritari Broder Sveninpoika?"
Ritari nyökäytti myöntävästi päätänsä, mutta hänen katseensa oli tuima ja uhkaava.
"Ja minne tienne pitää…?"
"Lybekkiin", kuului ritarin synkkä, mutta paljonsanova vastaus.
Tämä koski kipeästi Engelbrektiin. Täällä, ikään kuin jo kuninkaan huoneen kynnyksellä saa hän tiedon, joka myöskin syyttää kuningasta lainrikkomisesta. Olihan luonnollista, että tämä seikka, vaikk'ei se ollutkaan taikka sen ainakaan ei olisi pitänyt olla odottamattoman, kuitenkin lisäsi levottomuutta ja huolta Engelbrektin poveen. Vapaasukuisilla oli näet maanlain mukaan oikeus vaatia kuninkaalta korvausta hevosista ja aseista, jotka he olivat sodassa menettäneet, ynnä myöskin oikeus vaatia kuninkaan lunastamaan heidät vapaiksi, jos joutuivat vankeuteen. Saattoi kyllä ymmärtää, ett'ei kuningas, niin pitkällisen sodan tähden rahapulassa ollen, yhdellä kertaa voinut lunastaa vapaiksi kaikkia niitä ruotsalaisia aatelismiehiä, jotka olivat vankeuteen joutuneet; mutta olihan hänellä tarjona monta muutakin keinoa, jos hän olisi tahtonut niitä hyväkseen käyttää.
Ja Broder Sveninpojan kasvot puhuivat muustakin kuin vaan yksinomaan kieltävästä vastauksesta. Hänen ja kuninkaan keskustelussa lienee sana ja toinenkin kalskahtanut. Engelbrekt ei enää kysynyt mitään, hän ymmärsi kaikki sanasta: Lybekkiin. Ja siinä mielenahdistuksessa ollen, johon tämä sana hänet pani, hän astui sisälle saliin, jossa kuninkaan henkivartijat seisoivat.
Hän ilmoitti haluavansa kuninkaan puheille ja muutama huoneessa olevista ritareista katosi ovesta viereiseen huoneeseen. Mutta kohta sen jälkeen avautui taas sama ovi ja ritari ilmautui kynnykselle viitaten Engelbrektille, joka heti sen jälkeen astui siihen huoneeseen, jossa kuningas oli.
Se oli iso suippokaari-ikkunainen huone. Salin päässä oli valtaistuinteltan alla kuninkaan tuoli; sinne pääsi muutamia astuimia myöten. Kuninkaan istuimen rinnalla, vaikka hiukan takapuolella, oli toinen, joka oli määrätty kuninkaan orpanalle, Pommerin Bogislaus herttualle, joka tällä haavaa oli kuninkaan luona. Sekä alusta että astuimet ja lattia olivat tässä osassa salia peitetyt punaisella veralla ja seinät kallisarvoisilla, kudotuilla seinäverhoilla.