"Mutta häntä ei ollut koskaan luostariin vihitty, mikään lupaus ei häntä sitonut!"
"Hyvä kyllä, Kirsti, mutta Eerikki ei ole koskaan unhottava, että hänen tahtoansa on pilkkana pidetty."
Viereisen huoneen ovi, joka koko ajan oli ollut raollaan ja jota milloin oli avattu vähän enemmän, milloin taas vedetty kiinnemmäksi, aivan kuin joku olisi siellä ollut, vaikkeivät haastelevat, ainakaan ei Engelbrekt, joka oli seissut seljin tähän oveen, olleet huomanneet sitä — tämä ovi avautui nyt kokonaan ja sisälle syöksähti ihmeen ihana nainen ja heittäytyi Engelbrektin jalkain juureen.
Se oli Cecilia. Hän oli heti alussa tahtonut rientää sen miehen luokse, joka oli hänen isänsä lapsuudenystävä, mutta selittämätön tuska oli häntä pidättänyt ja niin hän oli jäänyt ääneti kuuntelemaan, mitä huoneessa haasteltiin. Hänen mielentilansa oli hyvin kuohuissaan. Aamulla kärsimänsä häväistys ja nyt taas ne sanat, jotka hän täällä kuuli, olivat kuohuttanet kovasti hänen mieltänsä.
Engelbrekt tahtoi nostaa hänet ylös, mutta hän esteli ja kyynelistä sortuneella äänellä Engelbrektin polvia syleillen hän sanoi:
"Ei ole Cecilia mahdollinen seisomaan Engelbrektin rinnalla, ei, ei. Tässä jalkaisi juuressa, tässä tahdon sinua, joka kerran olit isäni ystävä, pyytää, jos voit, hankkimaan minulle sovinnollisen sanan isältäni."
"Nouse ylös, tyttö", keskeytti Engelbrekt ankarasti, "ainoastaan Jumalan eteen polvistuu vapaasyntyinen nainen. Jumala on tuomarisi, en minä, ja mitä voin, sen tahdon vilpittömästä sydämestä tehdä."
Näin sanoen hän nosti ylös polvillaanolijan, joka heltyi itkuun.
"Ankaruutesi lempeys, Engelbrekt", jatkoi hän, "se minut musertaa. Olen kuullut kaikki, mitä olette puhunut, ja minä tunnustan itseni rikolliseksi, mutta asian laita on niin, kuin kuulitte isäni sisaren sanovan: minä en voi jättää kuningasta. Tosin en voi periä kuningatar vainajan sijaa, mutta kuitenkin voin, niin kuin hänkin, kuiskata rauhaa ja lempeyttä hänen korvaansa. Se on elämäni päämäärä ja orvokkia, jonka isä heitti hiljaiseen luostarinkammioon haudattavaksi, ovat tuhannet siunaavat. Isäni ei itse tiedä, että hänen on minua kiittäminen siitä kuninkaankirjeestä, joka hänet henkipattoisuudesta päästi."
"Eksytetty lapsi parka, sinä mairittelet sydäntäsi luulotelluilla hyveillä… Isäsi on vielä sama henkipattoinen mies, joka hän on ollut aina siitä asti kuin…"