Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Mitä lieneekään Cecilian sydämen pohjalla liikkunut, mikä lieneekään saattanut hänet päätöksessään horjumaan, Engelbrektin puheille hän ei enää joutunut.
Muuan niistä laivoista, joiden purjeet välkkyivät päivänlaskussa, kuljetti Engelbrektiä pois. Palvelija palasi ilmoittaen hänen samana päivänä lähteneen paluumatkalle.
VI.
Mustamunkki.
Taalainmaassa odoteltiin kiihkeästi Engelbrektin palaamista. Tyytymättömyys kiihtyi kiihtymistään, mutta kasvoipa ulkomaalaisten julmuuskin. Ylpeän tyytyväisinä mahtavuuteensa hymyilivät voudit ja luulivat olevansa aivan varmoja asemassaan. Ja kuitenkaan ei tarvinnut muuta kuin vähäinen ponnistus sorrettujen puolelta katkomaan noita häpeällisiä kahleita ja sorrosta loppua tekemään. Jalopeura lepäsi levollisena luolassaan ja suvaitsi kärsivällisenä kahleitaan. Mutta sortaja erehtyi suvaitsevaisuuden syytä arvaillessaan. Hän piti valtansa vaikuttamana pelkona sitä, mikä todella oli vaan lain pyhyyden lannistumatonta tunnetta.
Vihaa näkyi kuitenkin jokaisesta katseesta, haastoa taisteluun elämän ja kuoleman uhalla — jos tämä viimeinen oikeudenhankkimis-yritys menisi hukkaan, jos Engelbrekt palajaisi kotiin tarkoituksensa perille pääsemättä — taikka myöskin, jos hän sille tielle jäisi. Tätä viimeistä peljättiin, pitivätpä muutamat sitä varmanakin, ja senpä tähden käsi niin sukkelasti tapaili puukkoa tupesta, joka kerta kuin vouti tai joku hänen sotamiehiään tuli näkyviin, sen tähden säihkyi vihaa ja kostoa silmistä. Niin vaihtelee Siljan-järven tummansininen silmä helteisen päivän perästä. Ja vaikka pinta onkin vielä tyyni, niin saattaa rannan vaahdosta nähdä, kuinka se ikään kuin ärjyy valmistuessaan taisteluun, jonka kohoava ukkoispilvi kohta on nostava riehumaan. Sellainen oli mielentila kaikilla taalainmiehillä.
Mutta hurskaita rukouksia kohosi aamuin illoin sorrettujen sydämistä Jumalalle ja Pyhälle Eerikille ja kaikille pyhimyksille Engelbrektin puolesta.
Voimakkaimpana liekehti kuitenkin hänen tähtensä levottomuus niissä, jotka hänet lähemmältä tunsivat, ja kuten luonnollista, hänen omassa kodissaan. Hänen hurskas vaimonsa hoiti totuttuun tapaansa taloa ja kotia, mutta haaveileva katse ja kalpeat kasvot ja harvasanaisuus ilmaisivat kyllin selvästi, mitä huolta ja pelkoa hänen sydämessään piili ja tätä lisäsi vielä ero-illan tapahtuma ammattikunnan huoneuston pihalla.
Sen jälkeisen päivän illalla oli isä Johannes tullut kotiin. Tämä oli ottanut häntä kädestä ja katsonut häntä niin rehellisesti ja vakavasti silmiin sanoen:
"Ole huoleti, vaimo, Jumalan ja pyhän Eerikin avulla ei voudin käsi tällä kertaa ulotu tuhoa tuomaan."