Ja vaimo oli kertonut Engelbrektin terveiset ja isä Johannes oli ne kuullessaan surunvoittoisesti nyökäyttänyt hänelle päätänsä. Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin hän ei olisi voinut luottaa isä Johannekseen yhtä varmasti kuin ennen, vaikk'ei hän hennonut sitä näyttää. Se kiire, jolla munkki tuona onnettomuudeniltana oli tullut taloon, sen jälkeen kuin Engelbrekt ja Herman olivat lähteneet ammattikunnantalolle, se salaperäisyys, jota hän oli käyttänyt saadakseen hevosen tallista — kaikki tämä oli sellaista, joka hänen silmissään teki miehen epäiltäväksi. Se ei soveltunut siihen avosydämisyyteen ja suoruuteen, jota hän oli tottunut hänessä näkemään, ja jota aina ja kaikessa oli Engelbrektin talossa noudatettava.
Sitä mukaa kuin päiviä kului, haihtuivat kuitenkin nämä epäilykset, kun hän huomasi, millä voimalla ja miten toden perästä munkki koetti täyttää hänen poissaolevan miehensä tahtoa ja hoitaa hänen työtänsä, ja erittäinkin kun hän näki, miten hellästi hän hoiti haavoitettua kasvattipoikaa.
Pater Johannes oli monitaitoinen mies, mutta etenkin hän oli taitava haavanparantaja ja näyttikin tätä taitoansa Hermania hoitaessaan. Kun munkki kerran muutamia päiviä myöhemmin tuli arkitupaan, jossa emäntä rukkinsa ääressä istui, ajatukset niin kuin tavallisesti pitkäin matkain päässä, tempautui emännän mieli paikalla aatosaloiltaan näkyväisen todellisuuden piiriin ja läsnäolevaisiin, — niin säteilevin silmin isä Johannes katsoi häneen.
"Riemuitse emäntä", sanoi hän, "poika on jäävä eloon. Oli se koko heittiö, tuo lybekkiläinen, iskemään syvään, mutta käsi vapisi — siitä kiitos Susipihan Björnille — ja terä sattui vähän päämäärästään syrjään. Kohta on Hermanista tuleva jälleen mies, luota minuun, emäntä."
"Jumalalle ja pyhälle neitsyelle olkoon kiitos!" puhkesi emäntä sanomaan ja hänen silmänsä vuodattivat toivon ja ilon kyyneliä, jotka vaikuttivat edullisesti hänen mielentilaansa.
Suuressa määrin oli edistänyt tätä onnellista päättymistä ja pikaista parantumista Belgstingin tytär, onneton Kirsti. Hän oli luhtihuoneestaan nähnyt saaton, kun kuolettavasti haavoitettua nuorukaista kannettiin kotiin ja kauvempaa oli hän myöskin nähnyt tuon sinipukuisen neitosen. Mielipuolen jokseenkin tavallinen älykkyys pani hänet lähtemään huoneesta ja etäältä seuraamaan tuota pimeässä kulkevaa naista. Hän oli nähnyt hänen häviävän voudintaloon.
Seuraavana päivänä tuli Erkki vuorelle ja toi Belgstingiltä semmoiset terveiset, että Kirsti sai olla missä oli, kunnes isä toisin määräisi. Mutta sanoma ei vaikuttanut mitään Kirstiin. Muut seikat ne kokonaan täyttivät hänen sielunsa ja Erkistä, jonka suru Hermanin onnettomuuden johdosta yltyi melkein epätoivoksi, sai hän tervetulleen apumiehen niitä tuumia toteuttaessaan, jotka, milt'ei tietämättä, syntyivät hänen mielessään. Erkin avulla hän sai tietää, ketä voudintalossa asui, ja sillä kertaa hän näki, mitä ei kukaan muu nähnyt, että Ewerstenin kreivin tytär rakasti Engelbrektin kasvattipoikaa.
Näytti siltä kuin vähäisen valoa olisi palannut hänen jäykkään katseeseensa, kun hän sai tämän tiedon. Hän pani kätensä ristiin ja hänen huuliltaan varastihe huokaus, ne kuiskasivat Maunun nimen. Mutta sitten sammui taas valo tuosta raukeasta katseesta ja hän alkoi laulaa, mutta niin hiljaa, niin väräjämällä, ikään kuin mielipuolisuuden henki vaan kaukaa olisi lähestynyt häntä:
Ja keijukas sarven esille toi,
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
"Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
Salaisen surusi poistavi tuo.
Laulu yhä laimeni ja sanat kävivät yhä sekavammiksi, lopulta kuului vaan kuiskauksia.