Vähä sen jälkeen hän astui siihen huoneeseen, jossa sairas Herman lepäsi. Siellä hän kävi vuoteen päänpohjiin istumaan, ja koska hänen hourupäisyytensä ylimalkaan oli hiljaista laatua, paitsi silloin kuin joku seikka kovin paljon kiihoitti hänen mieltänsä, niin ei kukaan käskenyt häntä pois siltä sijalta, johon hän oli istuutunut.
Ja siihen hän jäi istumaan ja hänen suuret silmänsä seurasivat tarkkaavasti, voisipa melkein sanoa osanotolla, jokaista sairaan liikettä. Ja kun pater Johannes illan tullen astui huoneeseen ja antoi uusia määräyksiä, niin vaihtui hänen kasvoilleen ilme, jota olisi voinut pitää ilona, jollei joka mies olisi häntä tiennyt Belgstingin mielipuoleksi Kirstiksi.
Pater Johannes silitteli joskus hänen tuuheita kutrejansa, jotka aina valuivat vapaina pään ympärillä, ja taputteli hiljaa hänen kalpeita laihtuneita poskiaan, ja silloin Kirsti suuteli paterin kättä osottaen sormellaan sairasta ja sitten painaen käden kovasti sydäntänsä vasten. Munkin silmä synkistyi silloin, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Kun Herman oli parantunut sen verran, että hän saattoi selvästi tajuta mitä oli tapahtunut, vaikka hänellä vielä oli kova käsky olla puhumatta, silloin Kirsti hiljaa hiipi hänen vuoteensa ääreen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Minä sanon, kuka henkesi pelasti, Herman!" Herman katsoi syrjään ja loi kysyvän katseen Kirstiin, joka hymyillen katsoi häntä silmiin.
"Sinä olet maininnut nimen, Herman", jatkoi hän, "sekä minä että pater olemme kuulleet sen. Kas niin, elä punehdu, Herman, Kirsti tietää enemmän kuin sinä ja kukaan luulettekaan… Agnes on pelastanut henkesi, sillä hän rakastaa sinua."
Niin kiihkeästi, että siitä syystä ehkä olisi Kirstiä kielletty enää käymästä sairaan luona, jos kuka sen olisi nähnyt, tarttui Herman Kirstin käteen ja tämä hymyili niin lempeästi silloin, kuin olisi tiennyt avanneensa hänelle taivaan oven.
"Rakkaus on auttava pateria parantamaan sinut", sanoi hän, "kas, sen vuoksi saatankin sinulle sanoa, että näin kreivin tyttären loitompana seuraavan niitä, jotka kantoivat sinua kotiin Eerikinjuhlan yönä … hän se oli, sillä minä seurasin häntä sitten vähän matkan päässä, kun hän hiipi voudintaloon, ja siellähän kreivi ja hänen tyttärensä nyt asuvat. Sen jälkeen hän on itkenyt ja surrut sinua, senkin tiedän; mutta katso hänen kyyneleensä ovat kuin keväinen sade, ne tulevat kasvattamaan kukkia, ah … ah, muita kyyneliä vuotaa, jotka myrsky pusertaa värisevästä kukkasesta ja yökylmä jäähdyttää jääksi, huu…"
Tuota kaunista naista pudistutti kovasti, mutta joku sisäinen voima näytti häntä pitävän pystyssä. Hän hymyili niin lempeästi ja hänen silmänsä olivat täynnänsä kyyneliä.
"Agnes!" kuiskasi Herman tuskin kuultavasti.
"Vaiti, vaiti, onnellinen Herman … yö lähenee ja nyt sinä olet nukkuva makeasti ja uneksiva suloisia unelmia päivänpaisteesta, joka liekkuu kesäisillä niityillä… Vaiti, vaiti ja kuule, rastas laulaa metsässä, hän on vapaa, hän on onnellinen. Tuuli kantaa hänen laulunsa niittyjen poikki ja kaikki pienet kukkaset kumartavat kupunsa ja hengittävät rauhaa ja hekkumaa. Siellä vannotaan ikuisen uskollisuuden valoja, siellä liitetään käsiä käsiin … mutta rastas laulaa ja aurinko hymyilee, se on elämän laulua, nuori mies…"