Niin hän puhui kauvan ja hänen äänensä oli suloinen ja lempeä ja hiveli niin oudosti sairastavan korvia. Vähänhän tämä saattoi luottaa mielipuolen puheisiin, mutta hänestä tuntui sentään hyvältä kuulla niitä ja hän oli tuosta onnettomasta yöstä muistavinansa vaaleansinisen naishaamun, jota hän mielellään tunnusteli Agnekseksi. Ja jos niin oli, niin olivat Kirstin sanat tosia, ja siihen hänen ajatuksenjuoksunsa pysähtyi.
Vähän väliä ilmautui muita kuvia hänen silmiinsä. Hän näki Engelbrektin ja hän soimasi itseänsä siitä, että saattoi sydämessään suoda sijaa sellaisille tunteille, jotka häntä vieroittivat kunnioitetusta kasvatusisästä, mutta sitten hiipivät taas Kirstin lumoavat sanat hänen korviinsa ja loivat sieluun suloisen kuvan hänestä, jonka hän kerran oli pelastanut, hänestä, joka oli pelastanut hänet itsensä. Silloin himmeni kaikki muu. Näytti siltä kuin kohtalo itse olisi määrännyt hänet Belgstingin tyttären tuojaksi kasvatusisän taloon, jotta tämä sitten loihtisi hänen sydämensä sisimmästä sopukasta esille kuvan, jota hän itse tuskin oli uskaltanut ajatuksillaan kosketella, ja jonka hän sentään olisi repinyt irti sydämestään, vaikkapa se teko olisikin maksanut hengen, jos olisi huomannut voimansa sen kautta hervonneen taikka tahtonsa tylsistyneen seuratakseen Engelbrektiä sillä uralla, joka hänellä oli kuljettavanansa.
Mutta nyt hän loikoi toimettomuuteen tuomittuna, nyt hänellä oli riittävästi aikaa tarkastella sydämensä sisimpiä sokkeloita. Tuntui siltä kuin siellä olisi leimunnut kaksi uhriliekkiä, jotka hiljaa yhdistyivät yhdeksi ainoaksi ja hän tunsi ikään kuin saavansa voimaa siitä. Yhdistyneen voiman tunne virtasi hänen suoniinsa ja hän ummisti silmänsä huulien mainitessa nimet: Engelbrekt ja Agnes.
Tämän jälkeisenä päivänä se isä Johannes oli niin hyvillään hänen terveydentilastaan.
"Rohkeutta, Herman", sanoi hän, "paraneminen edistyy nopeasti."
Oli kaunis kesäkuunpäivä, puolitoista viikkoa tämän jälkeen.
Herman istui jo vaate päällä vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, mutta voimat palasivat päivä päivältä ja kohta koitti sekin aika, jolloin hän taas pääsi liikkeelle. Sen oli pater Johannes luvannut. Ja tämä lupaus oli parasta lääkettä Hermanille; hän hymyili vuoteellaan istuen ajatellessaan, että taas sai nousta rakkaan Brandinsa selkään ja kiitää kasvatusisäänsä vastaan.
Silloin avautui ovi ja Erkki tuli juosten sisälle. Hän näytti panneen voimansa liikkeelle pian joutuakseen.
"Tärkeitä uutisia mahtanet tuoda, Erkki", sanoi Herman silloin ja katsoi hymysuin hengästyneeseen poikaan.
"Vouti tulee", vastasi Erkki.