"Vouti … kumpiko?"
"Borganäsin vouti, Juhani Wale; hänellä on ainakin parikymmentä palvelijaa muassansa ja hän ratsasti niin, että tomu pilvenä tuprusi hänen ympärillänsä."
Vastenmielisyyden ilme sävähti Hermanin kasvoille ja hän loi silmänsä miekkaansa, joka riippui vastakkaisella seinällä. Erkki huomasi sen ja otti miekan seinältä sekä antoi sen Hermanille. Tämä otti sen ja ikään kuin koetteli, joko voima oli palannut käsivarteen.
"Ei vielä", sanoi hän surullisesti.
"Mutta kohta", virkahti Erkki, jonka silmissä välähti tuli, jota hän ei kyennyt salaamaan.
"Kohta", sanoi Herman päätänsä nyökäyttäen ja antoi takaisin miekan, jonka Erkki taas ripusti seinälle.
Hermanin sanan toisti ovelta kuuluva karkea ääni. Se oli pater
Johannes; hän oli ollut katsomassa voimankoettelua.
"Mutta liian aikaiseen", jatkoi hän astuen esiin ja käyden penkille vuoteen viereen istumaan, "liian aikaisesta voi usein tulla ei koskaan, muista se, poikani. Muutamien päivien perästä… Brand hirnahtelee pilttuussaan, sitä ei miellytä toimettomuus enempää kun sinuakaan; mutta kärsivällisyyttä. Sinä tiedät jo, näen sen sinusta, poikani, Juhani Walen tulleen vuorelle. Mitä hän tahtoo, sen itse tietäköön… Ehkäpä hän lähtee Hannu kreiviä saattamaan, sillä tuolla voudintalossa puuhataan lähtöä."
Herman punehtui tämän kuullessaan eikä se jäänyt paterin tarkalta silmältä huomaamatta. Niin paljon oli Herman näinä aikoina ajatellut Agnesta ja niin usein hän oli muistellut kaikkea, mitä Agnesta koskevaa oli tapahtunut aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kertaa näki hänet veneessä Jetturn-järvellä, että hän nyt ehdottomasti oli vakuutettu voudin tulon ja kreivin lähdön olevan jossakin yhteydessä, vieläpä hyvinkin omituisessa yhteydessä.
Munkin silmä seurasi tarkkaavasti jokaista vaihtelua, mikä tapahtui
Hermanin mieltäilmaisevissa kasvoissa.