Joutuisia askelia kuului etuhuoneesta ja Niilo Bonpoika ilmautui työhuoneen kynnykselle.
"Kuninkaan sanantuoja", sanoi hän reippaasti ja varmasti, kuten tavallisesti.
Piispa nosti silmiänsä, mutta unelma viipyi vielä niissä ja hän katsoi kauvan aseenkantajaansa, ennen kuin näytti käsittävän, että tällä oli hänelle jotakin sanottavaa.
Niilo Bonpoika toisti sen tähden sanansa. Silloin nousi piispa paikaltaan pöydän äärestä.
"Sulje ikkuna, Laurentius", sanoi hän, "järveltä alkaa käydä viima ja näyttää siltä, kuin se tietäisi rajuilmaa… Sanantuoja … anna miehen tulla sisään."
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui kuninkaallinen sanantuoja sisään.
Se oli pieni, hinterä, mustapukuinen ja vilkassilmäinen mies, vaikka katse oli epävarma ja aina vaan tahtoi vaihtaa esinettä. Mies tuntui piispasta vastenmieliseltä.
"Tuletko suoraa tietä Köpenhaminasta, mies?" kysyi hän ottaen vastaan kirjeen, jonka mies antoi, ja jossa riippui kuninkaan vahaanpainettu sinetti.
"En, herra piispa", vastasi mies vienolla äänellä, — "minä tulen Tukholman linnasta, Hannu Kröpelinin luota. Hän oli saanut kuninkaan kirjeen sekä teille että arvoisille isille Skaran Sigge piispalle ja Vexiön Niilo piispalle, ja kun minun tuli ratsastaa tämän kautta, niin tarjouduin tuomaan kuninkaan kirjeen teille."
Piispa viittasi kädellään ja mies läksi huoneesta. Sen jälkeen piispa avasi kuninkaan kirjeen ja luki sen. Lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät ja hän pani malttamattomasti kirjeen pöydälle. Tällä kutsuttiin piispaa Köpenhaminaan kuninkaan luokse neuvottelemaan "erinomaisten asiain tähden."