"Tulen kuninkaan puheilta", vastasi Engelbrekt.
"Kuninkaan puheiltako?" kysyi piispa ja katsoi kummastuneena vieraaseensa.
"Kuninkaan puheilta", toisti tämä, "ja tuon häneltä sanaa ja kirjettä valtakunnan neuvostolle."
Hän käänsihe tämän sanottuaan ympäri. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut hänen takanansa, mutta ei kumpikaan heistä ketään nähnyt.
"Ja mitä koskee tuo kirje?" kysyi taas piispa.
"Se koskee niiden valitusten tutkimista, jotka Taalainmaan rahvas on minun välitykselläni tehnyt kuninkaalle hänen voutinsa Jösse Eerikinpojan menettelystä."
Sen jälkeen Engelbrekt kertoi matkansa ja kuinka kaikki oli käynyt hänen mieltänsä myöten.
"Nousin maihin Söderköpingissä", sanoi hän, "kosk'ei Köpenhaminassa ollut yhtään Tukholmaan menevää laivaa. Tapasin siellä voutinne ostohevosineen, joista yhdellä olen tullut tänne Strängnäsiin. Sen takia näette minut täällä."
Nuo molemmat miehet puhelivat kauvan keskenänsä ja jo oli myöhä, kun
Niilo Bonpoika saattoi Engelbrektin makuuhuoneeseen.
Mutta kun ei enää hivahdustakaan linnassa kuulunut muuta kuin tuuliviirin kitinä torninhuipusta, silloin tumma haamu hiipi pitkin sitä pitkää käytävää, joka vei Engelbrektin makuuhuoneeseen.