"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen toiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on tukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille."
"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi päästä… Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan kyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä."
Kreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen tyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa julman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän mitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme ratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata poikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän tuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten sen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina vaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina uhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille sopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen puolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan nuorukaisen kasvonpiirteet.
Kuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt, ja tuo nuorukainen — Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies? Ulkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta kankaasta[5] tehty takkinsa — kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä takilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista kuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis varmaan alhaista sukua…
Melkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet yht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki vanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä hän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen hevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut käsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon reippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.
"Tekö täällä?" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta
käännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. "Kautta
Vapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne,
Richissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa…"
Kreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti heitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.
"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?" kysyi kreivi. "Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä saattoikaan sitä niin säikäyttää?"
Siihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen kalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi osottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta, mutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan nuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai houkutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.
"Sinä tiedät sen, äiti", kuiskasi hän.