Nuorukaisen hevonen kiisi tyhjine satuloineen täyttä laukkaa pitkin ketoa. Vähän matkan päähän rannasta ilmautui vene. Vanha vaimo oli pitkänään peräkeulassa. Vene kulki nopeasti järvelle päin, melkein, kuten näytti, ylenluonnollisten voimain kiidättämällä. Voudin ratsumiehet hajautuivat pitkin rantaa. Nähtävästi he etsivät venettä.
Vaara ei siis ollut kokonaan ohitse.
VI. Vajamäen tuvassa.
Myöhään iltasella äskenkerrottujen tapahtumien jälkeisenä päivänä myrsky puhalsi viuhuen jokea pitkin ja tunkihe notkoihin ja vuorenloukkoihin. Se ärjyi kuin kiukuissaan kohtaamastaan vastarinnasta, kunnes jättiläisvoimansa täällä kokoiltuansa väkivallalla tunkihe isolle jokitasangolle Tunan, Kustavin ja Skedevin pitäjiin. Pitkät hongat notkistuivat huokaillen tuon väkevän kanssa painiessaan ja sade valui virtanaan. Rajuimmin se ulvoi korkeitten vuorien seiniä vasten; siellä se metsäkin tuskallisimmin huokaili.
Senpä tähden olikin hurjin ottelu Vajamäen rinteellä, joka on Hedemoran pitäjän korkein vuori. Kaitaisella polulla, joka kierteli vuoren juurella, kulki mies, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaikka myrsky pauhasi ja vettä satoi rankasti. Hänen käyntinsä oli vakava ja varma ja kädessä hänellä oli pitkä sauva, jolla välistä raivasi itsellensä tietä puiden välitse. Hän kulki polkua myöten, mutta seisahtui eikä polun kääntyessä pohjaiseen ja suojanpuolelle vuorta näyttänyt tahtovan erota siitä puolesta, jolla myrsky honkien kanssa painiskeli. Siinä paikassa, johon kulkija oli seisahtanut, yhtyi toinen polku siihen, jota hän oli kulkenut, ja sieltä kuului keveitä, hissuttelevia askelia. Mies ei näyttänyt niitä huomaavan joko sitten myrskyn rajulta ryskeeltä, jonka hän pikemmin tunsi kuin näki, taikka siitä syystä, että hän ajatuksissaan hautoi asioita, jotka eivät jättäneet hänen tunteihinsa sijaa millekään muulle, luonnon raivoiluille enempää kuin sen hyväilyillekään. Hissuttelevien, voisi milt'ei sanoa äänettömien askelien tultua häntä aivan lähelle hän kohotti sauvansa ja huimasi sillä päänsä ympäri, aivan kuin olisi ollut silmäkkäin verivihollisensa kanssa ja tahtonut antaa hänelle surmaniskun. Isku putosikin, mutta se sattui kallistuvan petäjän oksaan. Ja vaikka oksa oli käsivarrenpaksuinen, niin se ryskäen putosi alas.
"Ai, ai", kuului silloin inisevä ääni miehen rinnalla sanovan, "sen iskun alle ei olisi hyvä joutua. En tiedä monella miehellä olevan sellaista voimaa käsivarressaan. Ja tietääkseni löytyy vaan yksi, jolla on tapana tällaisessa jumalanilmassa tuommoisilla huvitella, ja se mies on Belgsting[8] vanhus."
"Ha-ha, oikein on Belgstingin sää tänä iltana", sanoi mies ja kääntyi puhujaa vastaan. "Mutta jolleivät Belgstingin korvat valehtele, niin on Kirjuri-Martti nyt sattunut hänen tielleen. Sinua minä kaikkein vähimmin odotin tällä polulla tapaavani tänä iltana."
"En minäkään sinua, Belgsting ukko!"
"Onneton yhtymys oli se meidän viimeisemme. Sää oli samanlainen kuin tänään ja seuraavana aamuna oli Plogen-järvi niellyt Belgstingin talon, ynnä kaikki, mitä siinä oli. Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta minulla on hyvä muisti, kuten näet, Martti."
"Mutta vaikka rankkasade huuhtoi pois talosi, niin oli Belgsting kuitenkin yhä se rikas Belgsting, joka kengitti hevosensa hopeakengillä…"