Vasta Hedemoran läpi päästyä alkoi kansaa tulvia joka tieltä ja polulta, niin että joukko lopulta kasvoi varsin lukuisaksi. Kulkueen astuessa Skedevin kirkkotarhaan tuli koko tarha miehiä, vaimoja ja lapsia täyteen. Väentungos kävi niin kovaksi, että lukkarin vihkivesineen ja seurakunnan kirkkoherran, tuon kunnioitettavan mestari Pietarin, oli vaikea saada tietä.
Muutoin ei mikään häirinnyt hetken juhlallisuutta. Jokaisen kasvoista kuvastui syvä, synkkä suru, jopa muutamista epätoivokin, ei hetken tuoma ja hetkessä haihtuva, vaan vuosikautisten kärsimysten niihin lähtemättömäksi uurtama. Yksin lapsetkin näyttivät käsittävän jotakin tavatonta olevan tekeillä ja sylilapsetkin kätkivät arasti päänsä äitien valkosten päähineiden alle. Ja yläpuolelta kaikkia kaikuivat kellojen kumeat, juhlalliset sävelet.
Kulkueen lähetessä kirkkoa oli jo iltamyöhä. Kaksi pitkää peninkulmaa oli kuljettu Borganäsistä. Mutta ilta oli harvinaisen kaunis. Tähdet alkoivat tuikkia tummansiniseltä taivaalta, lauhkea kevättuuli puhalteli hiljakseen, hiveli vienosti iäkkään papin valkoisia hiuksia ikään kuin kaikille näille sureville rauhaa leyhytellen. Vähän matkan päässä kohisi Dal-joki mahtavasti kukistamattoman majesteetillisena virratessaan kirkon ohitse.
Nyt astui kulkue kirkonovesta sisälle ja jatkoi verkalleen kulkuansa aina kuoriin asti, johon nuo viisi kirstua laskettiin toinen toisensa viereen. Vahakynttilöitä sytytettiin niiden ympärille. Kirkko oli aivan ääriänsä myöten täynnä väkeä, mutta täälläkin vallitsi sama juhlallinen hiljaisuus kuin kirkkotarhassa. Kellojen vaiettua olisi vilahdukselta koko joukkoa saattanut pitää varjokuvana, vainajain jumalanpalveluksena, sellaisena, jollaisia vanhain tarujemme mukaan vainajat viettävät puoliyön aikaan. Ja varjot kävivät niin synkiksi pienen kirkon holvien alla, ja papin suitsutusastiasta kohoavat savupilvet laskeutuivat niin kummallisen muotoisina noiden viiden kirstun ympärille, että tämä kaikki näytti jonkun verran ylenluonnolliselta.
Tämän ohessa vierivät hautaamisluvut iäkkään papin huulilta. Äänestä kuuli, että lukujen lausuja itse oli heltynyt ja varman vaikutuksen teki tämä hartaudessaan odottelevaan yleisöön. Taistelussa kaatuminen, vanhuudesta taikka tapaturman kautta sortuminen — se kyllä synnyttää surua jälkeenjääneiden mieliin, mutta se suru toki haihtuu. Ihmisen täytyy kerran kuolla, sehän on ehto elämälle. Mutta kun saapi, niin kuin nämä viisi, joiden hautajaisia nyt vietettiin, heittää vanhemmat, vaimot ja lapset; kun tulee temmatuksi pois parhaassa ijässään, ei taistelun tuoksinassa tylyn kohtalon kaatamana eikä myöskään luonnonlakien vaatimuksesta, vaan sortuu uhrina keskellä laillisia toimia lainvartijain väkivaltaisuuden takia — se oli jotakin mieltä kuohuttavaa, jotakin sydämeen tunkevaa ja ukkosen äänellä huutavaa: ylös mielivaltaa karkottamaan, kukistamaan! Jokainen kirkossaolija tunsi tällä hetkellä sen sydämellensä käyvän. Lain vartija tuntui ikään kuin taikaiskusta vaipuneen valtaistuimeltaan ja koko alastomuudessaan näyttäytyneen pelkkänä ihmisenä, mutta virheellisenä ja rikoksellisena ihmisenä. Mielivalta on lain vastakohta eivätkä vallan loistavimmatkaan merkit kykene ajanpitkään sitä kannattamaan. Valheellisuus, parhaassa verhossaankin, raukee tyhjäksi, totuus saa voiton — se on perussääntö, joka ei ole ihmisen laatima, olipa hänellä paavin hiippa tai keisarinkruunu, vaan jokaiselle ihmiselle itse Jumalan määräämä.
Täällä hiljaisessa maakirkossa kukistui tällä hetkellä sellainen valheella koristeltu ja verhottu suuruus. Täällä maisen elämän äärellä, korkeimman ja pyhimmän kasvojen edessä, selveni entistä eloisampana se vakava totuus, että kuninkaan mies, lain vartija oli julkea petturi. Tuntui siltä kuin Borganäsin muurit olisivat sortuneet, kuin miekka ja kilpi ja rautapaita olisi riistetty mahtavalta voudilta, ja kuin hän olisi seisonut siellä suojatonna ja turvatonna; — turvatonna sen tähden, että seisoi siellä vilpillisen opetuslapsen tavoin, joka herransa ja mestarinsa petti. Ja petturi on jokainen, joka herransa pettää, ja kuninkaan palvelijat ovat lain palvelijoita, — ja lain oli kuninkaan vouti pettänyt.
Huokaus, yksi ainoa, mutta monen sadan sydämen yhteinen, kohosi korkeuteen ja likistihe kirkonkupua vasten. Se lausui sorrettujen, lainhylkyläisten äänettömän tuomion lainrikkojalle Jösse Eerikinpojalle.
Silloin alkoi alttarikehän sisällä hopeahiuksinen vanhus virittää messua. Pyhät sanat yhdistivät miesten ja naisten sydämet hartaaseen rukoukseen isäin Jumalalle, rukoilemaan apua ja suojaa ja voimia lähestyvää päivää varten. Että se oli oleva taistelun päivä — sitä ennustivat jokaisen kasvot.
Ja myöskin ulos kirkkotarhaan, jossa puiden varjossa oli päätä pään vieressä, sinnekin lensivät näkymättömin siivin pyhät sanat ja ikään kuin pyhensivät sydämen hiljaisia ajatuksia. Se ajatus, se päätös, joka sydämessä elää ja ikään kuin juurtuu sinne alttarin edessä, Herran kasvojen edessä, se ajatus ja se päätös eivät ole pahoja. Ne koskevat oikeata asiaa — ihmisen kaikkein pyhintä. Tuskinpa on koskaan latinalaisen messun sanoissa ollut sellaista sisältöä, jommoinen oli niissä, jotka tällä hetkellä uurtuivat jokaisen miehen ja jokaisen naisen sydämeen sekä kynttilöin pyhitetyssä templissä, että sen ulkopuolella sinisen taivaan alla, jota tähtisoihdut kaunistivat. Uhkaavan vaaran läheisyyttä todistivat valtavasti nuo viisi arkkua, vainajat puhuivat tässä kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Ja yht'äkkiä ilmeni kaiken perustana päämäärä, suuri ja korkea ja kaikille yhteinen — isänmaa. Eikä tässä oikeastaan tapahtunut mitään uutta. Marttiirain veri kasvatti mitä ihanimpia laihoja. Tuhansia nosti sortaja oman päänsä varalle aseihin jokaisella uhrilla, jonka julmuudellaan kaatoi.
Niistä silmistä, jotka täältä elämän ja kuoleman rajalta katselivat epätietoista tulevaisuutta kohti, huomasi varsinkin kahdet, koska niistä vuoroin välkähti tuima, noiden viiden uhrin näkemisestä syntynyt viha, vuoroin miehevä päätös panna itsensä alttiiksi korkean ja jalon tarkoituksen saavuttamiseksi. Molemmat ilmeet vaihtelivat sen mukaan kuin kirkkoveisu ja messu tuudittivat riehuvia intohimoja lepoon. Toinen pari näitä silmiä säihkyi kirkon sisällä, kuitenkin vähän kuorista syrjässä, sivuosastossa patsaan vieressä. Ne vilkahtelivat mielenilmeisiltä kasvoilta, joiden piirteet olivat vilpittömät ja jalot. Toiset näkyivät kaukana kirkkotarhan perällä, lähellä muuria portin vieressä. Ja jollei muutamia himmeitä valonsäteitä olisi kirkon kynttilöistä tunkeunut sinne, mistä ne näkyivät, niin niitä tuskin hämärässä olisi voinut erottaa tummasta muurista. Jos olisi nähnyt nämä molemmat kasvot rinnattain, olisi ensi katsannolta ollut vaikea sanoa, kummatko enemmän miellyttivät. Voimaa ja rohkeutta ja päättäväisyyttä kuvastivat molemmat. Ehkäpä olivat itse piirteetkin niillä, jotka näkyivät kirkkotarhan muurin vierustalla, säännöllisemmät, vaikka ne nyt olivat epäedullisessa valossa. Mutta niissä oli jotakin kaihokasta, jotakin synkkää ja siinä ne erosivat edellisistä.