Näistäkin kuvastui suuri ja synkeä suru, mutta katse oli tyyni ja syvä ja osotti tahdon selvyyttä ja lujuutta sekä luottamusta korkeamman apuun, joka ei ollut pettävä. Ne valtasivat katselijan, tahtoipa tai oli tahtomatta. Kun pappi pyhän messun alkaessa rukoili, saattoi melkein nähdä synkkyyden väistyvän tästä tyynestä ja selvästä, mutta terävästä katseesta ja sen hehkuvan mitä varminta toivoa.
Yht'äkkiä alkoivat kirkkotarhanmuurin vierustalla olleet kasvot siirtyä eteenpäin. Ne olivat pitkän miehen; hän katseli kaikkien päiden ylitse. Ikään kuin näkymättömäin voimain vetämänä lähestyi mies yhä lähemmäksi kirkon ovea. Silloin juuri pappi alttarin edessä alkoi messun.
Mies varjosti silmiä kädellään. Kukaties huikaisi kirkosta tähän runsaammin virtaileva valo hänen silmiään. Hetkisen kuluttua poistui käsi silmiltä ja mies katsoi suoraan kirkkoon. Hänen katseensa kiintyi siellä johonkin; nuo jalopiirteiset kasvot ne näkyivät hänelle sieltä läheltä kuoria. Ja miehen katse kävi ankaraksi ja hehkuvaksi, ikään kuin hengen koko tarmo olisi tällä hetkellä kokoutunut siihen. Mutta messun pyhät sanat vierivät niin hiljalleen kirkon lävitse. Ne ennättivät isoon tuimakatseiseen mieheenkin; ja taas saivat silmät käden varjokseen.
Niin hän seisoi silmänräpäyksen, pari. Sitten hän käänsihe sivulle, ikään kuin joku olisi häntä sieltä puhutellut. Eräs mies olikin tullut häntä lähelle ja seisoi nyt hänen rinnallansa sekä kosketti hiljaa hänen käsivarttansa. Se oli pieni, avaraan viittaan kääriytynyt mies. Iso mies loi häneen katseen, joka osotti ajatuksen olevan kokonaan toisaalla. Kestikin vähän aikaa, ennen kuin hän näytti täysin tajuavan, mitä ympärillä tapahtui. Silloin vetäytyivät hänen vakavat piirteensä laimeaan hymyyn.
Pieni mies viittasi sivulle päin. Kookas nyökäytti päätänsä ja he hävisivät kirkon syrjälle.
Keveästi astui pieni mies kirkkomäkeä alas ja lähestyi vähäistä yksinäistä taloa, joka oli aivan joen äyräällä. Tähän hän pysähtyi; mutta nähtyään toisen tulevan perässä, hän avasi oven ja astui sisälle. Tuvan liedellä oli vähän hiilosta. Kiiruusti hän heitti siihen muutamia halkoja ja puhalsi ne sytyksiin, niin että huoneeseen tuli valoa.
"Oletko yksinäsi, Martti?" kysyi iso mies.
"Ja miks'en olisi?" vastasi tämä.
"Sulje sitten ovi!"
Näin sanoen istuutui iso mies penkille ja nojasi päänsä käden varaan, ikään kuin hän vielä olisi ollut niiden ajatuksien vallassa, joista kirkonovilla heräsi.