"Tulinpa hyvään aikaan; viimeinen roisto ajoi pois useampia hakemaan.
Mutta liian myöhään he joutuvat."
Molemmat ovella olleet ratsumiehet melkein musertuivat Belgstingin alle, joka kerrassaan oli heittäytynyt heidän päällensä.
"Kiitos, Eelovi", sanoi hän, "tänne kätesi! Elä pelkää useampain enää uskaltavan tulla tänne. Koko tuo tuolla oleva rahvas repisi jokaisen voudinpalvelijan palasiksi."
Ja huulillaan hymy, joka ilmaisi yhtä paljon ylenkatsetta kuin surkuttelemistakin, menivät molemmat ylös mäkeä kirkkoon.
Täällä oli messu lopussa. Vainajatkin oli jo kannettu ulos ja laskettu hautoihinsa. Viimeiset hautausmenoissa läsnäolleet miehet ja vaimot tulivat juuri kirkon portista Belgstingin ja Eelovin astuessa sen ohitse.
"Mieleni tekee käydä sisälle Herran huoneeseen, Eelovi", sanoi
Belgsting, "sieluni ikävöitsee rauhaa."
Eelovi ei aluksi virkkanut mitään, vaan he kulkivat yhdessä kirkkotarhaan. Mutta kun täällä ei enää ollut juuri ketään, nykäsi hän vuoritilallista kylkeen.
"Saattaisipa käydä niinkin, kun nyt väki on mennyt tiehensä, että tuo pieni mies asemiehinensä tulee tänne takaisin", sanoi hän.
"Tulkoonpa vaan", vastasi vuoritilallinen, "sanon silloin kuin Pyhä Eerikki kuningas: 'jos sellainen on Herran tahto, niin saan sitten kuulla messun paremmassa paikassa'. Voihan sentään käydä niinkin, että murtaudumme asemiesjoukon lävitse, olipa se kuinka suuri hyvänsä."
Sitten he jatkoivat kulkuansa halki kirkkotarhan kirkkoa kohti.