Belgsting astui epäröiden kynnyksen yli kirkkoon. Hän asetti raudoitetun sauvansa oven pieleen ja astui verkalleen sisemmäksi. Eelovi jäi ulkopuolelle.
Kirkossa oli puolihämärää. Vahakynttilät, jotka hautausmenojen aikana olivat palaneet kirstujen ympärillä, oli sammutettu. Parissa paikassa vaan levittivät jonkun pyhimyskuvan edessä palavat kynttilät himmeätä valoa. Sellainen pyhimyskuva oli kohta oikealla puolella kuoria aivan sillä paikalla, josta ne jalopiirteisen näköiset kasvot, jotka niin omituisesti olivat vaikuttaneet Belgstingiin hautaustoimituksen aikana, näkyivät ja jotka ehkä juuri siitä syystä näyttivät niin valoisilta ja melkein kirkastetuilta. Pyhimyskuvan edessä oli pieni koronne, jolla mies arvattavasti oli seisonut voidakseen nähdä yli kirkon ja rahvaan.
Ei hiiskaustakaan kuulunut, äänettömyys ja hiljaisuus oli vallalla, hartaus täytti ehdottomasti mielen. Tuntui siltä kuin pyhimysten rukoukset varjollaan olisivat verhonneet kirkon, kuin taivaan enkelit siivillään olisivat siellä leyhytelleet rauhaa ja sovitusta maailmalle.
Verkalleen jatkoi vuoritilallinen käyntiänsä kuoriin päin, mutta siellä oli niin hämärä, että hänen sankarivartalonsa näytti varjolta keskellä niitä varjoja, joita patsaat ja lekuttavat kynttilät heittivät. Päästyänsä kuoriin hän pysähtyi hetkeksi. Alttarin edessä näkyi mies olevan polvillaan, mutta siellä kuorissa oli niin pimeä, että se yhtä hyvin saattoi olla ulkonevan muurin heittämä muita synkempi varjo. Vuoritilallinenkin oli siihen määrään riehuvien ajatuksiensa vallassa, ett'ei hän sen enempää sitä tarkannut, vaan poikkesi oikealle pyhimyskuvan luokse, jonka edessä kynttilä paloi.
Tähän hän polvistui ja vaipui rukoukseen. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja ihmiskorville kuulumattomia sanoja tulvaili niiltä. Mutta kohta rupesivat sanat kuulumaan, hän alkoi niitä lausua puoliääneen.
"Tuskin osaa henkipatto lähestyä sinua, Herra, sellaisin sanoin, jollaisia korkeutesi vaatii", kuului hänen värähtelevä äänensä kuiskaavan. "Eikä minulla enää ole millä sieluni autuudeksi ostaa messua tai paria hurskailta veljiltä, vaan tässä, hurskaan äitini rakennuttaman alttarin edessä, tässä lienee toki sijaa hänen suojattomalle pojalleen ja tästä toki hänen halvat sanansa osannevat valtaistuimesi juureen."
Hän nosti silmänsä pyhimyskuvaan. Se oli pyhä neitsyt Jesuslapsi käsivarrellansa. Kummankin pään ympärille oli taiteilija sovittanut kullatun sädekehän, joka heijasti takaisin lekuttavan kynttilän valon. Omituisen ilmeen antoi tämä kuvalle. Jumalan äiti näytti katselevan alas rukoilijaan ja kumartavan leppeät kasvonsa häntä kohti.
"Äiti, äiti", jatkoi rukoilija, "laske kätesi otsalleni ja koettele, kuinka sitä polttaa. Ja kuitenkaan ei kulkemallani tiellä löydy yhtään tekoa, josta sinun tarvitsee kääntää silmäsi pois… Engelbrekt, haa … mistä tuo ajatus juuri nyt johtui mieleeni? Siinäkö ehkä olisi se muinaisen elämäni loukko, jonka lähettämä pimeys minua painaa?… Ei, ei… Hänpä se pani sanat suuhuni ja valoi julmuuden sieluuni, hänhän nuo kovat sanat lausui, en minä… Kirottu olkoon…"
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Eräs mies oli kuiskannut sanasen rukoilijan korvaan ja tämä hypähti äkisti syrjään kuin ukkosen iskemänä. Uneksiva katse sai yht'äkkiä hämmästyksen ilmeen, mutta tämä näytti kohta häviävän ja sijaan tulevan samallainen kuin silloinkin, kun hänen silmänsä vähän aikaa takaperin huomasi selkeät kasvot Maarian-kuvan edessä.
Hänen edessänsä seisova mies oli varreltaan pieni, mutta harteikas ja nähtävästi hyvin voimakas hänkin. Päällänsä hänellä oli ruskeakankainen takki ja vyöllä hopeasolkinen nahkavyö sekä jalassa ruskeanahkaiset, pitkävartiset saappaat. Surumielisyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan kuin hän ojensi itsensä ja katseli edessään olevaa polvistuvaa miestä.