"Engelbrekt!" huudahti tämä ja hänen silmänsä säihkivät tulta. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä kovettuivat, aivan kuin yht'äkkiä olisivat pronssiksi muuttuneet.
Mutta tyyni ja kirkas oli se silmä, joka katsoi hänen silmäänsä, eikä surumielisyys ottanut hälvetäkseen näiltä selkeiltä kasvoilta.
"Niinpä niin", vastasi mies, "me tapaamme toisemme täällä sen alttarin edessä, jonka äitisi kerran rakennutti ja täällä, jossa rauha on vihitty kiveen, täällä ojentaa sinulle Engelbrekt kätensä. Jos olen sinulle vääryyttä tehnyt, niin ratkaiskaamme asia kuin miehet. Jos taas en ole, niin ojenna minulle kätesi ja jättäkäämme vanhat vihat unhottumaan. Minä vannon sinulle äitisi muiston ja lapsuutemme kautta, vannon sinulle kautta kunniani, ett'en koskaan ole ajatellut enkä sanonut mitään sellaista, josta olisi voinut tulla sinulle vahinkoa…"
Synkkä mies tuijotti puhujaan, kuin ei olisi uskonut silmiään. Hänen korvansa kuuli kyllä nuo puhutut sanat, mutta hänen sielunsa ei näyttänyt tajunneen tarkoitusta.
"Engelbrekt", huudahti hän kerran vielä ja nousi pystyyn. Hänen silmänsä olivat yhtä elottomat ja kasvonpiirteensä yhtä kovat. Hän peräytyi ja kohotti kätensä ikään kuin torjuakseen uhkaavaa unta.
"Eerikki, Eerikki, liian pikainen olet tuomitsemaan ja lapsuudenystäväsi tuomitset kuulustelematta… Sano edes, mitä tahdot minun tekemään? Olet kovuudella käskenyt minut luotasi tahtoessani sinua puhutella, olet lähettänyt kirjeeni avaamattomina takaisin, ja nyt … eivätkö sitten sananikaan voi sieluusi päästä?"
Sanojan surumieliset kasvot muuttuivat murheellisiksi sitä mukaa kuin hän huomasi sanojensa yhtä vähän kuin edellistenkin mitään vaikuttavan siihen, jolle ne lausuttiin.
Jättiläishaamu peräytyi peräytymistään. Vihdoin häntä enää tuskin saattoi nähdä. Ainoastaan hänen jykeät askeleensa kajahtelivat kivilattialta käyden nopeammiksi kuta lähemmäksi kirkonovea ne tulivat.
Mutta Maariankuvasta leviävään valoon jäi lyhytkasvuinen mies paikallensa seisomaan. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä ja hänen päänsä vaipui surullisena, ikään kuin katkerien ajatusten painamana. Kirkko kävi yhä hämärämmäksi. Viileä tuuli puhalsi avonaisesta ovesta sisälle ja sammutti yhden harvoista kynttilöistä. Se ei kuitenkaan näyttänyt miestä huolettavan. Se asia, joka oli hänen ajatustensa esineenä, täytti hänen mielensä kokonaan.
Silloin kuului reippaita askelia kivilattialta. Ne tulivat lähemmäksi ja nuorehko ääni kysyi: