Engelbrekt näytti kokonaan elävän aivan toisessa maailmassa, niin harvapuheinen hän oli. Richissa rouva yksin oli aivan tapaisensa ja koetti tavallisella hienotunteisuudellaan auttaa lankoansa, kreiviä, tämän kokiessa keventää raskasta mielialaa. Kreivi huomasi sen ja nyökäytti ystävällisesti sukulaisellensa päätään. Vaikeaksi kävi kuitenkin semmoisen puheluaineen löytäminen, joka ei läheltä tai kaukaa olisi koskettanut tuota yleistä hätää, jota taas hän koetti välttää, koska siten yhtä haavaa olisi jouduttu juuri siihen, mitä piti välttää.
Hän alkoi sen tähden puhella Vaskivuoresta, mutta kyseli silloin sellaisia asioita, joita ainoastaan se saattoi tietää, joka oli ollut siellä, ja tätä tehdessään hän usein kääntyi nuoreen mieheen. Tämä kuitenkin soti isoisten kartanoissa vallitsevia vanhoja tapoja vastaan, samate kuin jo se, että nuorukainen kutsuttiin ylhäisen miehen pöytään, oli vastoin tapoja. Mutta nuorukainen vastasi niin säädyllisesti, ett'ei se näyttänyt ainoastaan Richissaa miellyttävän vaan myöskin kreiviä, joka mielihyvällä häntä katseli. Tästä heräsi Engelbrektinkin myötätuntoisuus, ja hän katseli ylhäistä rouvaa suopein mielin.
"Minulle on kerrottu", sanoi vihdoin Richissa rouva, "että Vaskivuorella kuuluu olevan turvapaikka lainsuojattomille. Onko siinä perää?"
"Kuningas Maunu Eerikinpojan myöntämien erioikeuksien mukaan", vastasi Engelbrekt, "on henkipatolla hengen- ja omaisuudenvapaus, mutta hänen on kuitenkin asianomistaja sovitettava sakoilla, mikäli laki säätää."
"Koskeeko se jokaista henkipattoa?" kysyi taas Richissa rouva ja vasten tahtoa vapisi hänen äänensä, kuitenkin tuskin huomattavasti. Tämä vähäinen äänenvaihdos oli kylliksi herättämään Engelbrektin huomiota, ja tyynellä, syvällä katseellaan hän tarkasteli Richissa rouvaa.
"Murhamies, kavaltaja tai julkinen varas", vastasi hän, "ei saa nauttia tätä rauhaa. 'Ken sellaista on tehnyt,' lukee kuninkaankirjeessä, 'ei ole saava tätä armoa nauttia'."
"Löytyykö nykyään ketään sellaista onnetonta vuorella?" jatkoi Richissa rouva kyselemistään joutuen muiden huomion alaiseksi enemmän kuin tarpeellista oli juuri sen kautta, että hän yritti näyttää väliäpitämättömältä.
"Sellaisia löytyy aina, hurskas rouva", vastasi Engelbrekt, "ja nyt kenties enemmän kuin ennen."
"Täällä kuninkaankartanossa on paimentyttö", sanoi taas Richissa rouva, ikään kuin olisi tahtonut päästä kuulemasta lisäselityksiä, joita saattoi saada, "ja hän on syntynyt siellä vuorella; hän kertoo kummallisia juttuja sikäläisistä miehistä. Niinpä hän on sanonut siellä olevan miehen, nimeltä Susikartanon Björn, jolla kuuluu olevan karhu, kesy kuin koira."
"Niin, se on totta, sen miehen tunnen kyllä…"