"Sepä merkillinen taito", virkahti kreivi. "Karhujen hallitsemista rautavitjoilla minä kyllä voin käsittää, mutta niiden kesyttäminen koiriksi, se minua kummastuttaa."
"Taito tai mikä", sanoi taas Engelbrekt, "niin on karhu kesy kuin koira ja seuraa isäntäänsä kaikkialla. Karhun sanotaan myöskin erityisesti suosivan erästä väriä, nimittäin sinistä, ja se, joka on sinisiin puettuna, voi varmaan luottaa hänen suojelukseensa!"
"Silloinhan se on kuin luotu sinun ritariksesi", nauroi kreivi ja loi silmänsä tyttäreensä, jolla oli vaaleansiniset, hopealla kirjaillut vaatteet. "Onko mies itse kesyttänyt karhunsa, vai onko hän sen kesytyttänyt muilla?" Kreivi kääntyi näin sanoen taas Engelbrektiin.
"Hän on saanut sekä karhun että sen hillitsemistaidon mieheltä, joka todella osaa petoja kesyttää…"
"Ja mikä on sen miehen nimi?" kysyi Richissa rouva, taaskin koettaen näyttää väliäpitämättömältä, josta seurasi taas uusi tarkastava katse Engelbrektiltä.
"Se on henkipatto mies", vastasi Engelbrekt, "josta en tiedä enempää, kuin että hän katseellaan tai muilla keinoilla, joita hän pitää salassa, taitaa johtaa ja hallita rajuintakin petoa."
Näistä sanoista vavahti Richissa rouvan käsi hiukkasen hänen nostaessaan viinimaljaa huulilleen. Vavahdus oli kuitenkin niin vähäinen, ettei kukaan muu kuin Engelbrekt sitä huomannut.
Enempää ei juuri puhuttu pöydässä. Lisä koski vaan sitä, että Engelbrektin piti olla yötä kuninkaankartanossa seuraavana päivänä seuratakseen kreiviä Vaskivuorelle.
Hetkisen perästä pöydästä noustua ratsasti Herman Berman yksinään kuninkaankartanolta ja läksi pohjoista kohti Torsångiin päin.