"Kirkonrakennuksenko?" kysyi moralainen katsoen kummastellen vuoritilalliseen.
"Niin, ettekö ole kuullut, mitenkä vuoritilalliset valitsivat tämän kirkonsijan?"
"En, Björn Bergsman, sitä en ole kuullut!"
"He eivät vetäneet yhtä köyttä asiassa, toiset tahtoivat sen sijoitettavaksi toiselle puolelle jokea, toiset Vanhanvuoren juurelle. Lopuksi sovimme asiasta niin, että vihitty rakennuskivi oli sidottava hevosen selkään sekä kirkko rakennettava siihen mihin hevonen pysähtyi ja pani pitkäkseen."
"Hm", sanoi moralainen. "Tarkoitatko siis Belgstingin tehneen meille saman palveluksen, minkä hevonen teki teille?"
"Niinpä tarkoitan! Belgstingistä tiedän tuskin muuta kuin nimen niiltä ajoilta, jolloin hän ratsasti hopeakenkäisellä hevosella, mutta varmaa on, että minun mielestäni tuo pieni vaskivuorelainen on oikea mies, hän eikä kukaan muu! Hyvänsävyiseltä kuitenkin minusta tuo Belgsting näyttää. Hänellä ja Engelbrektillä sanotaan olevan jotakin hammasteltavaa väleissänsä."
"Mutta luuletko Engelbrektin ottavan tämän asiamme ajaaksensa ja meitä johtaaksensa. Me Siljanin puolen miehet tunnemme hänet hyvin, vieläpä paremmin kuin eteläisten pitäjäin miehet, ja me turvaudumme häneen, mutta jos ei hänkään ota meitä auttaakseen…"
"Silloin voi vaan ihme meidät pelastaa, Gunnar Laurinpoika", vastasi
Björn Bergsman.
Keskustelun keskeytti nuorenpuoleinen taalalainen, joka tuli juosten harjulta kirkkomäelle päin. Hän pysähtyi näiden kahden miehen luokse, jotka sattumalta olivat jääneet seisomaan väkijoukon reunaan.
"Nyt tuli Engelbrekt", sanoi äskentullut hengästyksissään. "Hänellä oli suuri seurue mukanansa. Kuuluu olevan saksalainen herra."