"Hän meni Skedviin olemaan läsnä niiden viiden talonpojan hautajaisissa, jotka vouti savusti hengiltä", selitti vuoritilallinen. "Nyt hän tulee Säterin kuninkaankartanosta, jossa hän eilen vieraili sen ylhäisen herran luona, joka on neuvoston jäsen ja on suuresti kuninkaan suosiossa."
Nyt soivat molempain kappelien kellot ja väki riensi niihin messua kuulemaan. Messun jälkeen oli Engelbrekt aikonut ottaa puheilleen talonpoikain lähettiläät. Niin hän oli ilmoittanut saadessaan tietää talonpoikain aikovan häneltä tulla hätäänsä neuvoa ja apua pyytämään.
Ja kohta kuuluivat ylistysvirret pyhimyskuninkaan kunniaksi kohoavan taivasta kohti. Ja lieneekö sen tehnyt hetken tärkeys, vai sekö, että jokainen laulaja lauloi sydämensä pohjasta — mutta tuskinpa koskaan lienee Eerikinmessua laulettu sellaisella hartaudella. Nyt, nyt jos koskaan, oli tarpeen, että tuo jumaloitu kuningas piti huolta kansastaan ja Jumalan istuimen edessä puhui hyvää sen puolesta. Ei ainoastaan Gunnar Laurinpoika, vaan moni muukin rahvaan mies ajatteli ja rukoili samaa kuin hän: saata Engelbrekt suostumaan, taikka sinun täytyy itsesi tulla taivaastasi meitä pelastamaan.
Juuri väkijoukon tunkeutuessa kirkkoon tuli sieltä kaksi miestä alas harjulle päin. Molemmat olivat kääriytyneet viittoihinsa ja painaneet hatun silmilleen, joko sitten vanhasta tavasta, taikka sen tähden että he tahtoivat pysyä tuntemattomina. Toinen näytti hyvinvoivalta mieheltä, toisella oli hento ja hoikka ruumiinrakennus.
Päästyään lähelle harjua he poikkesivat vasemmalle kulkemaan pitkin harjun rinnettä, melkein niitä paikkoja missä nykyään Trossikatu kulkee. Vetäytyessään näin vähitellen harjulle he tulivat muutamain rakennusten luokse, jotka oli sinne rakennettu kauppatavaravarastoja varten. Näiden rakennusten väliin he hävisivät. Mutta kumpikaan heistä ei huomannut, että heitä vähän matkan päässä seurasi pitkä mustamunkki, joka, nähtyään heidän häviävän kauppapuotien väliin, teki kierroksen ja kiiruhti pitkin askelin sillan ylitse läntiselle rannalle niille rakennuksille, joita täällä oli vähän matkaa rannasta.
Niin kului hetkinen. Nyt alettiin taas soittaa kelloja. Messu oli lopussa ja väki alkoi tulla ulos kappeleista. Kaikki suuntasivat kulkunsa harjulle päin. Suurin joukko tuli lännen puolelta, Vanhanvuoren kappelista. He astuivat erään sillan poikki ja tulivat sitten eräälle joen ja harjun väliselle, laajalle aukealle.
Tämän sillan yli tuli viimeisten joukossa kaksi miestä. Toinen oli lyhyentanakka, toinen pitkävartaloinen ja hoikka; ja niin pian kuin heidät kokouspaikalta huomattiin, kuului kuisketta kokoutuneiden joukosta. Se oli Engelbrekt. Hänen astuessaan lähemmäksi väistyivät joukot kunnioittaen tehden hänelle tietä harjulle päin.
Hän pysähtyi harjun rinteelle, huoneusryhmän edustalle. Hänen rinnallansa, mutta hiukan taampana, seisoi Herman Berman. Talonpojat ja vuoritilalliset asettuivat puolipiiriin hänen ympärillensä, niin että piirin molemmat sivustat päättyivät harjuun. Mutta juuri Engelbrektin kulkiessa harjunrinnettä ylös ja väkijoukon kokoutuessa piiriin, nähtiin kaksi miestä jonkun matkan päässä toisistaan tulevan läntiseltä puolelta jokea ja samaten kulkevan sillan poikki ja yhtyvän kokoutuneihin. Toinen näistä oli kääriytynyt viittaan ja yläpuoli kasvoja oli otsallevedetyn hatun reunojen peitossa, toinen oli mustamunkki.
Äänettömyyden synnyttyä astui esiin vanha hopeahapsinen mies, sama mies, joka oli läsnä Vajamäen kokouksessa. Kuljettuaan vähän rinnettä ylöspäin hän seisattui Engelbrektin eteen.
"Niin kuin tiedät, Engelbrekt, ja niin kuin me kaikki tiedämme", alkoi vanhus, "ovat ulkomaalaiset jo pitkiä aikoja olleet vallalla Ruotsissa ja heillä ovat käsissään maa ja linnat. Huonompaan tilaan ei valtakunta saata joutua ja ruotsalaiset ovat sellaisessa hädässä, että he ennen tahtovat elämästä erota, kuin kauvemmin sietää mokomia vieraita. He uhraavat hikensä ja verensä, mutta saavat kärsiä väkivaltaa ja kovaa kurjuutta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, ett'ei sille enää kukaan mitään taida, jollei taivaan Jumala meitä auta tätä vääryyttä kukistamaan. Mutta sen uskommekin hänen tekevän niin totta kuin hän auttoi Israelin kansaa Faraota vastaan; enempää eivät hekään kärsineet, kuin ruotsalaiset nyt ovat saaneet kokea. Kulta ja hopea, se viedään kaikki, laista ja oikeudesta ei pidetä suurta väliä, mutta ryöstämistä ja väkivallantekoa pidetään tapana. Monikin, jolla ennen on ollut talot ja tavarat, on nyt rutiköyhä. Nuori ja vanha ja vieläpä kehdossa lepäävä lapsikin saa tätä vaivaa valittaa."