Väkijoukko kävi äänekkääksi. Jokainen tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan mielipahasta ja vihasta kaikkien niiden kärsimyksien tähden, joita kuluneet vuodet olivat heille tuottaneet. Siinä oli ammottava haava, johon koskeminenkin oli vaarallista; — kurjuuden ilmaiseminen noin suoraan ja säälimättä, se oli murha-aseen haavassa vääntelemistä.
"Vuosi vuodelta", jatkoi vanhus, "on paha paisunut ja aina Eerikki kuninkaan valtaanpääsemisestä asti on meillä tuskin ollut tietoa siitä, että Ruotsillakin on kuningas. Järjettömillä metsänelävilläkin on luola tai rotko suojana ja turvana, meillä ei mitään. Ja sen tähden olemme nyt kokoutuneet ja neuvotelleet, mitä olisi tehtävä, ja me tahdomme kaikki yksimielisesti — tehdä lopun kaikesta tästä tuskasta, vaikka henkemme menisi. Mutta me tarvitsemme päätä, miestä, joka meitä johtaa, ja nyt olemme, jokainen pitäjäläisineen, päättäneet valita sinut, Engelbrekt, päälliköksemme, jos vaan itse tahdot ja olet samaa mieltä kuin mekin. Jos olen totta puhunut, niin ilmaiskaa mielenne!"
Näin sanoen hän kääntyi kuunteleviin talonpoikiin ja vuoritilallisiin.
Pauhaava myöntämishuuto kajahti ilmoille.
Engelbrekt oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehen sanoja. Hänen rypistyneet kulmansa osottivat kuitenkin, että näissä sanoissa oli ollut jotakin, joka ei häntä miellyttänyt. Miehen lakattua puhumasta ja viimeisten huutojen vaiettua Engelbrekt astui pari askelta eteenpäin ja loi katseensa väkijoukkoon. Syntyi hiljaisuus, ikään kuin jokainen olisi tällä hetkellä odottanut vastausta elämän tärkeimpään kysymykseen.
"Täydelleen tunnen sen hädän, joka viisikolmatta vuotta on ahdistanut seutujamme", näin alkoi Engelbrekt selvällä ja sointuvalla äänellä, joka tunki jokaisen korvaan ja sai hänen sanansa kaikumaan jokaisen sydämessä, "ja tahdon kyllä samoin kuin jokainen kunnon mies uskaltaa pääni katkoakseni ne paulat, joihin Ruotsin miehet ovat sidotut, ja pelastaakseni isänmaani. Vapaa oli Ruotsin kansa ennenmuinoin ja vapaina kuin isämme tahdomme mekin pysyä. Mutta mielettömältä minusta se mies näyttää, joka tahtoo parantaa pahan toisella pahalla. Laki on rikottu eikä rauhaa ole Ruotsinmassa, sen tiedämme kaikki, mutta varmaa on, ett'ei rikottua uudella rikoksella paranneta ja rikoksen se mies tekee, joka nostaa kätensä sitä kuningasta vastaan, jolle hän on uskollisuutta vannonut. Nythän kyllä hätä pelottavana kummituksena kolkuttaa jokaisen ovea ja vankeus ja kuolema irvistelevät vastaan, mihin hyvänsä kääntyneekin hätäänsä valittamaan. Mutta minä en usko kuninkaan tietävän, mitä kansa kärsii, vaan luulen, että hän, siitä tiedon saatuaan tulee käyttämään valtaansa lain ja kuninkaanvalansa mukaisesti ja hillitsemään pahuutta ja sovittamaan, mitä ennen on rikottu. Onnettomuudeksi ei kuningas ole ruotsalainen mies eikä tunne Ruotsin kansaa, eikä hänellä ole vierellänsä ketään tietävää sanomassa, mitä laki ja oikeus vaatii, ja johdattamassa hänelle mieleen niitä valoja ja lupauksia, jotka hän Moran niityllä kuninkaaksi otettaessa teki ja antoi. Mutta ennen kuin kuningas on tahtonsa lausunut, ennen kuin olemme hänen omasta suustansa kuulleet, ett'ei häneltä ole mitään apua odotettavissa, sitä ennen ei saa kukaan miekkaan tarttua. Vai mitäpä sanoisitte, te vuoritilalliset ja talonpojat, jos teidän lampuotinne, luullessaan kärsivänsä laittomuuksia teidän puoleltanne, käräjiin menemisen ja lakiin vetoamisen sijaan heti kävisivät käsiksi keihäisiinsä."
Engelbrekt vaikeni, mutta miehet seisoivat katsoen häneen, ikään kuin odotellen hänen jatkavan. Ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään suuttumusta tai tyytymättömyyttä siitä, mitä pieni mies harjun rinteeltä oli puhunut, vaikka se ei täydelleen ollutkaan heidän odotuksiensa mukaista. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä. Sillä välin oli pitkä munkki lavean puolipiirin takaa lähennyt harjua. Päästyänsä niiden miesten luokse, jotka tässä seisoivat reunimmaisina, hän kuiskasi jotakin muutaman talonpojan korvaan. Tämä lähti liikkeelle näyttäen aikovan mennä Engelbrektin luokse. Mutta Herman Berman tuli häntä vastaan ja talonpojan virkettua hänelle pari sanaa he menivät yhdessä takaisin sille paikalle, josta talonpoika oli lähtenyt.
Täällä seisoi munkki; hän nosti merkitseväisesti käden suullensa varovaisuutta tarkoittaen. Herman ymmärsi merkin ja seurasi häntä ääneti vähän matkan päähän syrjään. Jouduttuansa siten seljin väkijoukkoon päin pysähtyi munkki ja ojensi nuorukaiselle paperisuikaleen, jolle oli kirjoitettu muutamia sanoja.
"Engelbrektille!" kuiskasi munkki.
Sen jälkeen he taas menivät väkijoukkoon. Munkki kävi entiselle paikallensa ja Herman meni Engelbrektin luokse.
Kukaan ei ollut vielä tullut vastanneeksi siihen, mitä Engelbrekt oli puhunut. Kaikki näyttivät tahtovan tarkkaan miettiä hänen sanojansa. Hermanilla oli sen tähden nyt sopiva tilaisuus antaa Engelbrektille munkin paperisuikale. Engelbrekt luki sen ja hänen kasvonsa synkistyivät.