Paperilla oli seuraavat sanat:
"Vouti on takanasi talossa!"
"Isä Johannekselta!" kuiskasi Herman. Engelbrekt rutisti paperin kouraansa ja hänen nostaessaan päätänsä oli jo muuan moralainen valmiina häntä puhuttelemaan.
"Totta on, mitä sanot, Engelbrekt", sanoi hän, "ei pidä iskeä poikki sitä kättä, jota tahtoo sopijaisiksi puristaa. Ja minä uskon samaa kuin sinäkin, ett'ei kuningas tiedä, kuinka paljon pahaa hänen voutinsa saattavat aikaan. Mutta matka kuninkaan puheille on nykyjään niin pitkä, ett'ei uskalla toivoa kenenkään joutuvan perille. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin mekin monen lähteneen sille matkalle, mutta jos tyystiin tarkastamme, niin löydämme paljon menneiden jälkiä, vaan emme ollenkaan palanneiden. Kuinka kauvan tahdot sitte meitä odottamaan? Sano se mies, joka voi ottaa lähteäksensä kuninkaan puheille viemään valituksiamme perille. Katso, sen tähden olemme mielestämme nyt jo pyrkineet niin pitkälle, kuin voimme päästä, ja seuraava askel on vievä meidät joko elämään tai kuolemaan. Näin minä ajattelen, mutta en tiedä, onko useampia samamielisiä."
Ja taaskin kohosi mahtava huuto, joka selvästi ilmaisi miehen lausuneen kaikkien yhteisen mielipiteen. Engelbrekt ei kiirehtinyt keskeyttämään huutoja, mutta kun ne taukosivat ja kun kaikkien silmät taas katsoivat häneen, hän viittasi kädellänsä tahtovansa taas puhua heille.
"Rehellistä puhetta oli se", sanoi hän, "ja miehen puhetta. Mutta sanon teille yhtä vapaasti oman mielipiteeni: meidän valitustemme täytyy tulla kuninkaan kuuluviin ja hänen on vastaaminen niihin, ennen kuin käymme keihääseen ja kirveeseen käsiksi. Hänen tulee itsensä lausua oma tuomionsa, kumpaako hän tahtoo, hallitakko Ruotsia, niin kuin laki käskee, vaiko pakottaa meitä tarttumaan aseisiin. Meidän asiamme on pyhä, sillä se on oikea! Mutta elkäämme itse tehkö vääräksi sitä valaa, jonka kerran olemme vannoneet. Nyt se on pyhänä alttarivaatteena Herran kasvoin edessä ja hänen enkelinsä seisovat sen ympärillä … itse emme saa sitä pyhäköstä riistää ja tehdä matoksi, jolle julma voutimme voi käydä seisomaan ja siltä julistaa koko maailmalle: he ovat kapinoitsijoita ja rosvoja! — Lähettitoimi kuninkaan luokse on vaikea, sanotte, eikä vielä ole kukaan palannut niistä, jotka ovat uskaltaneet sille tielle lähteä… Olkoon niin, Taalainmaan miehet, mutta minä otan tämän toimekseni, minä tahdon lähteä Eerikki kuninkaan puheille viemään perille asiaanne. Jollen minäkään palaa, niin silloin on aika ruveta toimimaan. Mutta jos minä palaan, niin tuon joko hyviä tietoja kuninkaalta … taikka teille päällikön. Siinä on mielipiteeni, tehkää nyt, niin kuin tahdotte ja niin kuin Jumala mieltänne johtaa, mutta siinä sanassani, jonka nyt olen teille sanonut, tahdon pysyä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ja Pyhä Eerikki kuningas."
Nämä sanat vaikuttivat valtavasti kaikkiin. He ymmärsivät nyt, että tuo pieni mies tahtoi samaa mitä hekin, mutta tahtoi sen saavuttaa tavalla, joka siirsi verisen syyllisyyden heistä kuninkaaseen taikka niihin, jotka antoivat kuninkaalle neuvoja ja estivät häntä näkemästä kyyneltulvia ja sitä verta, jota vastoin Jumalan ja ihmisten lakia ja hänen omaa kuninkaanvalaansa vuodatettiin. Mutta eivät ainoastaan sanat, vaan jo se tapa, jolla ne lausuttiin, puhujan syvä, malminheleä ääni, hänen vaatimaton, suora käytöksensä ja rehellinen, miehekäs katseensa, kaikki tämä yhtyi kuulijoita viehättämään. Tuo pieni mies näytti puhuessansa muuttavan muotoansa, tai oikeammin: nähtiin ainoastaan hänen henkevät kasvonsa ja huomattiin sanat niin tarkoin, että muutoin unhotettiin koko hänen ulkonainen ihmisensä. Ja ylipäänsä olikin hän sanonut aivan samaa, mitä kaikki olivat tahtoneet, vaikka hädän rajaton suuruus oli heidät pannut luulemaan jo joutuneensa sille rajalle, jossa miehen on velvollisuus panna kova kovaa vastaan. He olivat jo koettaneet Engelbrektin neuvomaa keinoa, eivätkä luulleet enää kenenkään uskaltavan pyrkiä hyppäämään sen kuilun poikki, joka sillä tiellä ammotti vastaan.
Mutta tuossa hän seisoi, se mies, joka heidän hyväksensä tahtoi antautua vaaralle alttiiksi, tuossa hän seisoi lempeän miehekäs hymy huulillaan ja tarjoutui toimittamaan sen, mihin ei kukaan muu ollut tahtonut ryhtyä. Ja jos asiaa arvolleen aprikoitsi, niin helposti huomasi, että se vaara oli oleva suurempi ja se kunnia pienempi, joka odotti yksinäistä asianajajaa, kuin se vaara ja kunnia, joka oli tuleva koko Taalainmaan päällikön osaksi. Engelbrektin tarjoutuminen itse lähtemään kuninkaan puheille, — sepä oli jotakin, joka kerrassaan veti kaikkien sydämet puoleensa.
Senpä tähden kajahtikin mahtava ihastushuuto Engelbrektin sanojen jälkeen.
"Sinun tahtosi on meidänkin, Engelbrekt", kuului miesten huuto joka taholta.