Nyökäyttämällä päätänsä myönsi kreivi Engelbrektin arvelun oikeaksi.
"Sallikaa minun nyt kysyä", sanoi hän sitten, "milloin aiotte lähteä vaaralliselle matkallenne? Luulenpa, Jumala paratkoon, ett'ei vouti ole pysyvä toimettomana, kun saa lähdöstänne tiedon. Suokoon Jumala erehtyväni, mutta luulen tarvittavan sekä älyä että onnea päästäksenne perille."
"Vaaran kyllä tajuan", vastasi Engelbrekt, "enkä aio laiminlyödä, mikä viisaalta näyttää, mutta asiani on pyhä asia ja se on Jumalan kädessä."
"Ja milloin lähdette!"
"Ennen huomisen auringon nousua toivon olevani jo hyvän matkan päässä!"
"Ja yksinännekö lähdette?"
"Kenties otan nuorukaisen mukaan."
Näin puhellen olivat nuo molemmat miehet joutuneet Engelbrektin talolle. Sinne päin oli joukko rahvasta ja muutamia vuoritilallisiakin kulkenut. Mutta tässä väkijoukossa nähtiin aivan lähellä Engelbrektin kartanon porttia pieni ja hoikka mies, joka oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt hattunsa alas silmilleen. Hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä ja katselevan kartanoa ja sen edustalla kulkevia ihmisiä.
Miehen koko käytöksessä oli kuitenkin jotakin, joka jo kaukaa herätti Engelbrektin huomiota. Hän ei kääntänyt tarkkoja silmiänsä hänestä, vaikka miehekkään tyynesti astuikin eteenpäin. Herman Berman näkyi hetkisen aikaa portilla silmäilemässä ohitsemenevää tietä pitkin ja Engelbrekt huomasi, kuinka nuorukainen säpsähti, äkätessään tuon hoikan miehen. Heti sen jälkeen hävisi nuorukainen pihaan, mutta sitten tuli renki taluttaen paria hevosta portista ulos. Ne olivat komeita elukoita ja melkein kaikki tiesivät nämä molemmat niiksi, joita Engelbrekt ja Herman käyttivät pitkillä matkoilla. Pihasta kuului Herman huutavan rengille:
"Hoida hyvästi hevosia, Pekka, että ne jaksavat. Huomenna iltapäivällä me lähdemme matkalle!"