Mutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine hapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo Knuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa. Koko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin tavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen päänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja sen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka tahtomattakin voitti sydämiä — yksistään tämä riitti tekemään hänet silmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi senaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi laajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen täyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain korvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.
Hän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain luokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä Krister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä mukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä odottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle ystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat talonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.
Ainoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt pilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa. Kuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan vaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.
Vähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja aivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä vallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin viranhoidosta.
"Minusta näyttää", rohkeni vouti sanoa, "siltä, että teidän, jalot neuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen asiaan ryhdyitte."
"Lähemminkö tuumia?" virkkoi Krister herra, "enpä tosiaan ymmärrä, kuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto menetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli toivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi — sitä paitsi neuvosto noudatti kuninkaan kirjettä…"
"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika", jatkoi vouti kumartaen tuolle vanhalle herralle, "sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä, mutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen olleen kuninkaalta…?"
"Kuninkaaltako?" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle oudolle kysymykselle selitystä.
"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin…?" jatkoi vouti.
"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin", vastasi Kaarlo Knuutinpoika, "ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle, oli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään Engelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. — Mitään epäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta."