"Erittäin tärkeänä pitänee sitten Pentti ritari sen asian menestymistä luvatusta palkinnosta päättäen." Engelbrektiä ei haluttanut pitemmältä kysellä asiaa, joka oli niin yksityistä laatua. Hän lisäsi, "sepä asia ei minuun kuulu."
"Mutta minä pyrin siinä asiassa sinun puheillesi, Engelbrekt", jatkoi vanki. "Tahdoin ensin saada allekirjoitukset ritarin sukulaisilta, koskapa hänen minulle lupaamansa talo on perintötalo, ja sitten piti matkani sinun luoksesi."
"Minunko luokseni?" huudahti Engelbrekt, "olitko kosintaretkellä minun luokseni…?"
"Koska sinä olet ruvennut neitikammion vartijaksi, niin tahdoin tietää, mistä olin Maunu herran morsiamen löytävä."
Engelbrekt katsoi mieheen, ikään kuin tämä olisi järjettömiä puhunut. Kirjuri näytti epäröivän, pitikö hänen kyselyjänsä jatkaa, ja hän alkoi hiukan epäillä ennakolta tehtyä tuumaansa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen mahdottomana ja jatkoi:
"Ewerstenin kreivin tytärtä se herra Maunu Pentinpoika kosii ja tietänet kai kreivin antaneen suostumuksensa…"
Keneenkään läsnäolevista eivät nämä sanat koskeneet siten kuin Herman Bermaniin. Hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi ja hänen katseensa näytti tahtovan lävistää kirjurin. Tyynenä pysyi ainoastaan munkki, jonka läpitunkeva katse oli luotuna Hermaniin. Engelbrekt loi myöskin hellän katseen kasvattipoikaansa sen enempää vangista ja hänen sanoistaan välittämättä…
"Valitse itsellesi muutamia miehiä ja vie tämä vanki Vesteråsin linnaan herra Niilo Kustavinpojalle", sanoi hän vuorimieheen kääntyen… "Siellä on häntä säilytettävä, kunnes olemme hankkineet valtakunnalle rauhan ja hänen asiastansa voidaan langettaa puolueeton tuomio. Mikäli tiedän", sanoi hän vankiin kääntyen, "olet herrainpäivistä puhunut totta…"
"Minähän olen tänä yönä pelastanut henkesi, Engelbrekt", huokaili vanki polvilleen langeten.
"Nouse ylös, nouse ylös", huudahti tällöin Engelbrekt kiireesti, "siitä on pidettävä tarkka tutkinto ja laki on tuomitseva."