"Syntynyt hän tähän maailmaan
Suvusta suurest' on, mahtavasta;
Bernhardin ottais' jos miehekseen,
Säätyä loukkais se meidän!"
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
Metsän reunassa seisoi pitkä haamu miekkaansa nojaten ja heittihe kokonaan niiden ajatusten valtaan, joita laulu ja sen sanat ihmeellisellä voimalla hänen mieleensä synnyttivät.
Munkkikin seisoi kauvan paikallaan eikä voinut kääntää silmiänsä metsänreunassa olevasta miehestä. Tuo äänetön liikkumaton kaihonhaahmo näytti jollakin tavoin häntä miellyttävän, kun laulu Elisif neidistä säe säkeeltä kaikui hänen korvissaan. Vasta laulun viimeisten sointujen alkaessa ikään kuin laantua ja haihtua kosken kohinaan pääsi munkki siitä lumouksesta, jossa oli ollut. Hän läksi taas kulkemaan ja joutui yhä lähemmäksi virtaa, niin että hän kohta saattoi nähdä laulajan, joka mitä kirkkaimmassa kuutamossa istui rannan kivellä.
Se oli Erkki. Hänkin näytti haaveilevan täällä kukkaisten keskellä istuen kirves olkaa vasten, niin kuin se oli ollut hänen tullessaan metsästä pölkkyjä kaatamasta.
* * * * *
Seuraavat päivät kuluivat kovassa työssä ja elokuun 15 päivän lähetessä alkoi torni rintavarustuksineen ja ampumareikineen kohota pilviä kohti. Herman ja Eerikki Puke työskentelivät uupumatta tornin edustalla ja olivat aina varuillaan. Engelbrekt kävi yhä totisemmaksi sitä mukaa kuin elokuun 16 päivä läheni, lieneekö sitten hänen mieltänsä painanut se seikka, että oli luvannut ennen sitä päivää lannistavansa voudin rohkeuden, vaiko lähestyvä Vadstenan kokous.
Linnalaiset eivät millään tavalla osottaneet taipuvansa hyvällä. Vouti oli varustanut runsaasti ruokavaroja ja näkyi muuten luottavan muuriensa lujuuteen. Kaikki riippui siitä, joutuiko torni valmiiksi. Jos se joutui, niin oli linnan kohtalo ehdottomasti ratkaistu. Mutta vielä elokuun 15 päivän iltana oli ylimmäinen kerros rakentamatta ja sattui vielä niin omituisesti, että seuraavan päivän iltaan, jolloin herrainpäivätkin oli määrä pitää, päättyi Engelbrektin voudille antama mietintäaika.
Kovin alakuloisena ratsasti Engelbrekt illalla pois tornin rakennukselta. Se oli sunnuntai-ilta, niin että sen päivää oli työ ollut keskeytettynä, ja Kvillingen kirkon kellojen juuri ilmoittaessa juhlan loppuneen lähestyi Engelbrekt Ringstadia. Päätös täytyi tehdä. Se kyllä oli selvä, että hänen seuraavana päivänä täytyi mennä Vadstenaan, mutta toisekseen täytyi linnankin sinä päivänä joutua hänen käsiinsä. Tämä täytyi saada aikaan rynnäköllä, jossa puutornia oli käytettävä sellaisenaan. Niin pitkälle hän oli päässyt mietteissään ja punnitsi parhaillaan, kummanko hän asettaisi yrityksen johtajaksi, Hermaninko vai Eerikki Puken, kun hän seisattui pienen tupansa edustalle ja jätti suitset Uiville.
Silloin tuli linnasta päin ratsumies täyttä laukkaa ajaen sille paikalle, jossa hän oli. Se oli Herman. Äänellä, joka Engelbrektin korviin kuului mitä kauniimmalta soitannolta hän huusi:
"Ratsaille, kasvatusisä, vouti tyytyy pakkosovintoon!"