Hän keskeytti puheensa ja pyyhkieli tulvivia kyyneleitään. Hän ponnisteli nähtävästi voimiansa pysyäkseen pystyssä, ja tuskinpa hän olisi pysynytkään, jollei nunna olisi häntä tukenut.
"Ja sitten hävisi onni?" täytti nunna.
"Isäni löysi syrjäisen kotimme ja riisti minut sieltä. Olin yksin kotona ja istuin lapseni kehdolla, kun miehet tulivat ja sitoivat minut ja panivat hevosen selkään sekä veivät minut pois, kauvas isäni linnaan Meklenburgiin, ja siellä minua pidettiin edelleen vankina. Silloin astui muutamana päivänä isäni vankilaani. 'Kaksi ehtoa', sanoi hän, 'on sinulla valittavana: kuolema tai se mies jonka olen sinulle valinnut!' Tuhannesti mieluummin tahdoin kuolla kuin pettää lapseni isän ja sen sanoinkin hänelle. Sitten kului taas vuosi ja taas astui isäni eteeni. 'Olen vaan koetellut sinua, tyttäreni', sanoi hän, 'en sinua enää pakota, saat kuulua tuolla tuntureilla eleskelevälle talonpojallesi, mutta vielä kerran tahdon panna rakkautesi koetukselle'. Voitte käsittää iloni, hurskas abbedissa äiti! Olin ilosta mielettömänä eikä mikään isäni pyyntö ollut liian vaikea täytettäväkseni, niin oli sydämeni kiitollinen ja onnellinen. 'Laita itsesi valmiiksi', sanoi hän, 'menemme Ruotsiin. Vadstenassa olen sopinut yhtyäkseni Juhanin kanssa, luostarissa toimittaa vihkimisenne valtakunnan herrain ja aatelismiesten läsnä ollessa Linköpingin piispa Knuutti'."
Seinän varjosta, vastapäätä sitä paikkaa, missä naiset seisoivat, kuului rahinaa, ikään kuin joku olisi noussut pystyyn lattialta ja silloin pyyhkäissyt seinää. Sairasta näytti pöyristyttävän, mutta abbedissan kehotuksesta hän rohkaisi mielensä ja jatkoi keskeytynyttä kertomustaan.
"Tulimme Ruotsiin, tulimme Vadstenaan, tulimme tänne alttarin eteen, mutta juuri kuin astuimme kynnyksen ylitse, heitti isäni päälleni valkoisen hunnun ja kuiskasi korvaani: 'ole huoleti … vihkimisen jälkeen!' Hunnun lävitse näin pitkän miehen ojentavan minulle kätensä alttarin edessä ja sydämeni sykki ilosta, olin tuntevinani hänet, jota silmäni halusi nähdä, ja minusta tuntui siltä kuin eivät vihkijäiset koskaan olisi ottaneet loppuakseen. Mutta sitten vaikeni piispa, huntu nostettiin päästäni … ja edessäni seisoi se, jonka isäni oli valinnut herrakseni ja isännäkseni… Päätäni pyörrytti, yhtä seikkaa vaan kykenin selvästi ajattelemaan, sitä että halusin kuolla, ja vaivuin maahan juuri tähän … juuri tähän."
Vanha rouva heltyi itkuun; kesti kauvan ennen kuin hän kykeni jatkamaan.
"Kaikessa siinä mitä nyt olette sanonut en kuitenkaan huomaa mitään tuomittavaa", virkkoi päänunna lempeällä äänellään.
"Ei, ei… Mutta sitten kuninkaan hovissa, jonne minut vietiin ja jossa minut pakotettiin hymyilemään, vaikka suru sydäntäni kalvoi — siellä näin kerran oikean puolisoni ja yöllä kaatui tuo toinen hänen miekkansa iskusta. Minä kiitin Jumalan äitiä siitä… Katso, se on rikokseni ja sitä olen tahtonut rukoilla anteeksi, juuri tässä… Minä toivoin ja iloitsin toivoessani nyt saavani palata oikeaan kotiini ja lapseni luokse; mutta toivoni minut petti … ja pitkät, pitkät vuodet olen itkenyt sydämeni julmaa iloa ja toivonut päästöä…"
"Nyt olen jälleen nähnyt hänet", jatkoi hän hetken kuluttua, "jota en koskaan ole lakannut rakastamasta, nyt olen nähnyt poikani … mutta molemmat ovat minulle vieraita ja toisen silmissä olen vaan avionrikkoja…"
Kyynelet ja huokaukset tukahduttivat hänen äänensä ja hän olisi vaipunut lattialle, jollei abbedissa olisi ottanut häntä syliinsä. Seinän varjosta kuului taas rahinaa, ikään kuin joku olisi koettanut sieltä tulla esiin, mutta olisi kaatunut takaisin muuria vasten.