"Oudoksutte varmaankin tuloamme", alkoi piispa, "mutta kun olemme saaneet asiamme selvitetyksi, niin toivon, että olette huomaava tulomme olevan eduksenne."
"Niin luulen minäkin", vastasi Engelbrekt, "sillä tuskinpa muu kuin valtakunnan etu lienee syynä tuloonne!"
"Niinkö luulette?" kysyi piispa koettaen tekeytyä leppeän näköiseksi.
"Mikäpä muukaan?"
"Jospa asiani koskisikin sanasta sanaan niin kuin sanoin — teidän etuanne."
"Minunko etuani…?"
"Niin … epäilettekö sitä?"
"En sitä epäile, koskapa te sen sanotte, arvoisa herra Knuutti piispa… Haluttaisi minua kuitenkin tietää, mitä teillä saattaa olla minulle sanomista, sellaista, joka olisi minulle eduksi olematta eduksi myöskin valtakunnalle."
"Minä ja muutamat neuvoston herroista olemme tarkoin harkinneet niitä sanoja, jotka nyt äsken Vadstenassa koolla ollessamme lausuitte, ja olemme ajatelleet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka olette valtakunnan hyväksi ottanut huoleksenne… Sanokaa minulle, Engelbrekt, olisiko teille vastenmielistä, jos teille kaikesta tästä toimittaisimme palkinnon…?"
Engelbrekt katsahti piispaan ikään kuin luullen väärin kuulleensa.