Muutaman ikkunan ääressä Örebron linnan naistenhuoneessa istui vaimo, jonka lempeillä kasvoilla rauha ja tyvenyys vallitsivat. Hän hyräili jotakin laulua ahkerain käsiensä kerratessa lankaa pyörivältä kehrävarrelta. Vähän matkan päässä hänestä istui toinen vanhanpuoleinen vaimo myöskin kehruupuuhissa ja rauhan ilme ryppyisillä kasvoillaan. Tuoreilla lehdeksillä koristetun tulisijain edessä seisoi pitkä, hartiakas, harmaahapsinen mies kädet selän takana. Hän näytti jurolta ja töykeältä, mutta hänen rehelliset harmaat silmänsä tirkistelivät hyvin pahajuonisesti tuuheiden kulmakarvain alta, samalla aikaa kuin tyytyväinen hymy veti huulet väreille ja sai hänen jääharmaan partansa liikkumaan.
"Tuopa maistoi, luulen ma, Märta vanhus!" virkkoi mies aivan äänettömästä päästä, "no, no, riittäisi tuo vähempikin, elä tule ylpeydenhulluksi siltä, vanha muori."
"Hän se lörpöttelee, tuo Ulvi, eikä ajattele nenäänsä pitemmälle", vastasi vanhus, "luuletko täällä linnassa sopivan puhua niin kuin tuvassa siellä Vaskivuorella. Jumalan äidille kiitos pojasta … mutta hillitse sinä kielesi, Ulvi."
"Kuulkaapa, emäntä", jatkoi siitä huolimatta Ulvi, "Märta muori on tullut rutihulluksi, sitten kuin tuli tänne linnaan."
"Sinähän itse, Ulvi", virkkoi emäntä lempeällä äänellä, "et osaa pitää kieltäsi kurissa pelkästä ilosta, sitten kun Herra ja kaikki hänen pyhimyksensä ovat antaneet siunauksensa miesten työlle. Mutta niin on meidän itse kunkin laitamme. Minäkään en tahdo oikein perehtyä näihin suuriin linnanhuoneisiin ja tuntuupa välistä siltä, kuin ikävöisin takaisin tupaamme vuorelle… Jos Jumala niin tahtoo ja pyhä neitsyt, niin ehkäpä kohta saamme palata sinne! Mutta jatka kertomuksiasi, Ulvi", lisäsi hän vähän vaiettuansa, "joskin panet liikoja, niin tiedänhän minä, että sen teet hyvässä tarkoituksessa."
"Ei haittaa, emäntä! Mutta talo ei ole sillä rakennettu, että puut on kaadettu. Emme mahtane mennä kotiin takaisin, ennen kuin harjahirsi on nostettu, Pyhä Eerikki Engelbrektiä suojelkoon!"
Molemmat vaimot tekivät näitä sanoja sanottaessa ristinmerkin. Sen jälkeen tuo vanha uskollinen palvelija alkoi kertoa vapautussodan tapahtumia, toisen toistaan kummallisemman. Herman Bermanin nimeä näkyi hän silloin erityisellä mielihyvällä mainitsevan, ja kun hän ei voinut olla Erkkiäkään mainitsematta, tirkisteli hän erittäin tyytyväisenä Märta muoriin, joka usein hartaudella pani kätensä ristiin.
"Olet nyt puhunut itäisestä ja eteläisestä Ruotsista", sanoi linnanemäntä, kun Ulvi oli päättänyt kertomuksensa siitä, miten Halmstad avasi porttinsa, "ja olet myöskin kertonut, että olemme saaneet takaisin yhden niitä maakuntia, jotka tuon hyvän herran Maunu Eerikinpojan päivinä kuuluivat valtakuntaan — mutta et ole maininnut mitään Agneholman julmasta voudista ja Herman Gisebarista Edsholmalla ja Palne Jönsinpojasta Taalainmaan Dalaborgissa."
"Nuo pesät, emäntä! — niin, nyt on niiden laita sama kuin toistenkin. Kuinka hän sanoikaan, tuo pappi, joka seurasi arvoisaa herraa, Tuomas piispaa, nyt ennen juhannusta, kun hän ja Engelbrekt ratsastivat Upsalaan arkkipiispan puheille?… Ruotsi sanoi hän, on ruusutarhan näköinen, joka kehnon puutarhurin hoitamana on päässyt mätästymään… Paljoa, nähkääs, en minä papillisia asioita ymmärrä, mutta sen kyllä Märta muorikin ymmärtää, että hän mättäillä tarkoitti voudinpesiä ja kehnolla puutarhurilla Eerikki kuningasta…"
"Ymmärtää ja ymmärtää", tiuskasi Märta muori nähtävästi koettaen näyttää vihaiselta. "Uivin kielen kantimet ovat vallan höltineet, sitten kun hän tuli kotiin sodasta. Eikö hän nyt tuossakin saarnaa ja selittele, niin kuin puoli pappi ikään, kenenkään siitä sen viisaammaksi tulematta…"