"Niinkö luulet, Herman! Arvelinpa vaan, että kun arvoisalla neidillä ja ritarilla asiat ovat selvillä, niin ei pitäisi paljoa puuttua. Jos nyt olisi asianlaita sellainen, että sinä rakastaisit Agnes neitiä, kreivintytärtä, niin kuin tiedän hänen rakastavan sinua, niin en voi käsittää, miks'et ottaisi häntä vaimoksesi, Engelbrektille ja meille kaikille suureksi mielihyväksi."

"Moiset asiat eivät niin helposti selviä, kuin luulet", vastasi Herman puolittain hymyillen. Erkki vastasi siihen laulamalla säkeen toisesta kansanlaulusta, jossa kerrotaan, kuinka herra Sune Folkesson otti Sverker kuninkaan tyttären Vretan luostarista.

"Sanoi Sune Folkesson
Knuutti veljellensä!
Vapaaks' Vretan luostarista
Elin hankkikaamme!
Nyt kumpujen kätköss' on urhot."

"Elina neiti", lisäsi hän, "oli sentään kuninkaantytär ja kaikki kävi hyvin… Agnes neiti on vaan kreivintytär — ja haluttaisipa minua nähdä, eikö tuo ankara kreivi myöntyisi, kun asiaa ei kävisi peruuttaminen. Muuta ei mielestäni näin ollen tarvita, kuin tieto siitä, missä hän nyt on, tuo arvoisa neiti. Sitten minä ennemmin antaisin henkeni, kuin sallisin kahden ihmisen suruun kuolla. Niin, sen minä sanon, ja koska kerran sinä olet totuttanut minut palvelemaan itseäsi, Herman, niin sanon minä: tuhat kertaa ennen tahdon kuolla, kuin sallia moisen käyvän päinsä."

"Voitaisiinhan kaikki tämä kenties saada autetuksi ja voisihan onni käydä myötäisemmäksi minulle kuin isälleni, mutta vaikkapa arvoisa neiti ratsastaisikin tässä rinnallani, niin veisin hänet, sen sanon sinulle, Erkki, suoraa tietä isänsä luokse! Hannu kreiville olen lupaukseni antanut ja Herman Berman pysyy sanassaan, niin kauvan kuin hänen sydämensä sykkii ja hän itse teoistansa vastaa. Puheesi on sen tähden hyödytöntä, Erkki. Käyköön sitten miten tahansa, mutta omani ja arvoisan neidin kohtalo ovat Jumalan käsissä."

He olivat nyt ehtineet melkein Ringkarlebyn kirkon kohdalle ja Erkki näytti tuumivan, mitä hän viimeiseen väitteeseen vastaisi, kun sekä hänen että Hermanin huomio kiintyi muutamaan ratsumieheen, joka täyttä laukkaa läheni heitä. He kääntyivät ja näkivät pitkän, kaunisvartaloisen rihkamakauppiaan, joka istui paremmin ja varmemmin satulassa kuin sellaisesta olisi luullut. Herman pidätti hevostansa odotellakseen tuota kiireellistä ratsumiestä, mutta tämä oli tuskin huomannut nämä molemmat miehet, ennen kuin hän poikkesi oikealle Ringkarlebyhyn päin, missä ratsastie kulki Hjalmarin pohjoispuolitse ja lähempänä rantaa, kuin se, joka vei Arbogaan, jolle suunnalle Herman oli menossa.

Samoin kuin Herman pidätti Erkkikin hevostansa, mutta kun hän oikein oli saanut rihkamasaksan näkyviinsä ja huomannut tämän puikahtavan syrjätielle, painoi hän kannukset hevosensa kylkiin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä näkymättömissä. Herman huusi hänen jälkeensä, mutta ei saanut vastausta; ainoastaan nelistävien hevosien etenevä kavionkopina kuului hänen korviinsa.

Illalla heinäkuun 27 päivänä, joka vuonna 1435 sattui tiistaipäivälle, ratsasti Herman Berman Brunkebergin-harjulla, jota pitkin tie kulki Norrbrohon ja Tukholmaan. Hän tuli Upsalasta etsittyään siellä turhaan arkkipiispa Olavia, joka jo oli matkustanut Tukholmaan ja jonka tiistaina piti olla tavattavissa P. Klaaran luostarissa,[19] missä hänellä oli joku asia ratkaistavana päänunnan, sisar Birgitta Maununtyttären kanssa. Herman oli ennättänyt niille paikoin, jossa nykyinen Kungsbacken on. Oikealla kädellä oli suo, joka vähitellen kohosi sitä ylänköä kohti, jolle luostarirakennukset oli rakennettu. Näiden valkeat seinät ja lyijypeitteiset katot ja tornit kohosivat pohjoispuolella olevan metsikön keskestä. Vasemmalla kädellä hänestä oli korkea metsä, mutta siellä täällä oli taloja, erittäinkin luostarin puolella, jolle suuri osa tätä maata kuului. Joukko puutarhoja tai kartanomaita oli täältä vuokrattu Tukholman porvareille taikka aatelismiehille. Useimmat sinne rakennetut talot olivat olleet vuokraajien omia, mutta olivat heidän kuoltuansa joutuneet luostarille laillisten välikirjain mukaan, jotka vielä ovat tallella. Koska luostarin omistamia maatiloja ja kartanoita sekä täällä lähimmässä ympäristössä että myöskin laajalla ympäri valtakuntaa oli sangen paljon, oli toimitsijan tehtävä sekä laajaperäinen että vaikea.

P. Klaaran luostari oli Ruotsin rikkaimpia ja kuului siihen luostarikuntaan, jota valtio etupäässä kannatti, nimittäin Fransiskaanien luostarikuntaan. Sellainen luostarikunta oli myöskin Dominikaanien luostaristo ja molemmat tulee erottaa vanhemmista maalaisluostareista, jotka parhaastansa kuuluivat Benediktiiniläisille ja Cistersiläisille eli Bernhardilaisille. Täällä Tukholmassa oli Fransiskaaneilla kaksi luostaria, veljesluostari nykyisellä Riddarholmalla ja sisarluostari Norrmalmilla. Pukunsa mukaan sanottiin Fransiskaaneja tavallisesti "harmajaveljiksi" eli "harmajamunkeiksi", josta nimestä vielä tänäkin päivänä "Harmajaveljesten katu" on muistona. Molempien näiden luostarien on kiittäminen kuningas Maunu Latolukkoa synnystään ja suureksi osaksi myöskin rikkaudestaan. Mutta rikkaudella oli ollut tavalliset vaikutuksensa näiden luostarikuntien piirissä, niin kuin kaikkialla muuallakin, missä sitä ei käytetä puhtaalla mielellä. Ylellisyys ja hekumallisuus rehottivat luostareissa niin suuressa määrin, ett'ei monen ritarin asunto kyennyt niille vertoja vetämään. Tosin kantoi harmajamunkki vieläkin säkkimäistä, nuoralla vyötäisiltä köytettyä viittaansa eikä pitänyt arvoansa alentavana säkki selässä kolkuttaa niin hyvin ritarin kuin talonpojankin ovea, mutta luostarinmuurien sisällä katosi nöyryys ja sijaan tuli nautinnon himo peittelemättömänä, vaatelijaana ja vaikeana tyydyttää. Näköala selänteen harjalta, jolla Herman oli ajettuaan sen verran eteenpäin, että vasemmalta puolelta näkyi P. Yrjänän nyt uudelleen[20] rakennetun hospitaalin torninhuippu, hurmasi silmää mitä viehättävimmin ja hän pysähtyi ehdottomasti hetkiseksi nauttimaan sen kauneutta.

Silloin hän kuuli askelia sivultansa ja näki harmajamunkin, joka näytti tulevan P. Yrjänän hospitaalista, kulkevan poikki tien luostarille päin. Tässä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä olihan luostareilla, koska ne kuuluivat samaan luostarikuntaan, paljon tekemistä toistensa kanssa, eikä Herman luultavasti olisi tullutkaan munkkia sen enempää ajatelleeksi, jollei hän kohta sen jälkeen olisi nähnyt vielä kahden harmajamunkin suuntaavan kulkuansa alhaalla mäenrinteellä samanne päin, jonne äskenmainittukin.