"Agnes!" kuiskasi Herman ja ojensi kätensä sitä paikkaa kohti, jossa äsken tuo ihana näky oli näyttäytynyt.
Kannusten kilinä saattoi hänen taas malttamaan mielensä. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä, ikään kuin hänelle yht'äkkiä olisi juolahtanut mieleen joku tuuma, ja jäi niin seisomaan.
"Tänne päin, veli", kuuli hän silloin takaansa syrjäkäytävästä sanottavan, "kannuksilla varustetulla munkilla on ainoastaan yksi tie mitä kulkea, ja jos joku sisar on sinut lumonnut, niin lienee kai hän löydettävissä huomenna yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä."
Näin sanoen astui puhuja syrjäkäytävän päähän ja pysähtyi muutamalle ovelle, jota hän kolkahutti kolmasti. Herman oli kääntynyt ympäri ja seisoi aivan hänen takanansa. Kun ovi avattiin, menivät he yhdessä kiviportaita myöten alas puutarhaan.
Eteläpuolella luostaria oli kaksi laajaa puutarhaa, jotka ulottuivat aina Mälariin asti, joka tässä laajeni aavaksi seläksi Norrmalmin ja nykyisen Kungsholman välille. Aivan rannalle oli rakennettu pienehkö rakennus kivestä tuuheain puiden suojaan ja tätä kohti, aivan pitkin harvinaisista puista tehdyn siimeksisen pensasaidan vierustaa kulki harmajaveli, joka oli puhutellut Hermania ja jolla oli kannukset, niin kuin hänelläkin, vaikka ne olivat kultaiset. Jouduttuaan pienelle rakennukselle löi kannusjalkamunkki kolmasti oveen ja se avautui. Sen jälkeen hän kuiskasi jotakin avaajan korvaan ja katosi rakennukseen. Herman seisoi hetkisen epäröiden. Hän silmäili tuon tuostakin laajan puutarhan kukkaisia ja pientaria ja joka hetki luuli hän saavansa nähdä nunnan hiipivän pitkin pehmeätä nurmikkoa. Vihdoin hän keksikin taas tuon ihanan naisen aivan rannalta ruusupensasten keskeltä istumassa pää käden nojassa ja katselemassa Mälarin välkkyviä laineita. Päähinettä oli hän sen verran kohottanut, että osa kasvoista näkyi. Herman ei voinut kääntää silmiänsä hänestä. Hänet valtasi äkillinen väristys ja hän astui askelen, ikään kuin rientääkseen rannalla haaveksivan luokse.
Mutta samassa hän malttoi mielensä. Hän painoi käden otsalleen ja kohta sen jälkeen hän kääntyi verkalleen rakennusta kohti, johon harmajaveli oli kadonnut ja jossa siis herrainkokouksen piti olla. Hän löi vuorostaan kolmasti oveen ja se avautui. Eräs munkki kurkisti sieltä ja kuiskasi:
"Fransiskus!"
"Pyhä Klaara!" kuiskasi Herman vastaan ja pääsi sisään.
Tuossa pienessä rakennuksessa oli yksi ainoa huone, joka näytti isommalta kuin ulkoa katsoen saattoi luulla. Kattoa kannatti kuusi muurattua pylvästä. Pitkin seiniä oli penkki, jolla istui pelkkiä harmajamunkkeja, äänettömiä, juhlallisia miehiä, jotka Hermaniin vaikuttivat kammottavasti. Ne olivat öisiä varjoja, jotka kylminä ja synkkinä pimittivät auringonsäteen, mikä vielä värähteli hänen sydämessään ihanan, ruusupensaan vieressä näkemänsä tytönpään muotoisena.
Herman kävi istumaan oikealle ovesta, jossa vielä oli sijaa erään pylvään takana olevalla penkillä. Tuskin hän oli istuutunut, ennen kuin muuan harmajaveli astui keskelle huonetta ja näytti lukevan läsnäolijat.