"Takaa ajavaa sutta väistää mielellään", kuului piispan vieno ääni vastaavan. "Parempi on ottaa oksa, joka suden tiellä taittuu, kuin jättäytyä sen revittäväksi."
Nyt nousi Krister herran toiselta puolen mies, joka oli päätänsä lyhempi muita, mutta joka kumarsi sitä syvempään saadakseen sananvuoroa. Krister herra nyökäytti päätänsä ja mies astui esiin kookkaan Pentti ritarin eteen, joka vielä seisoi patsaan vieressä.
"Ei ole viisasta minun", sanoi hän, "joka nyt olen hyljännyt maailman ja heittäytynyt pyhän Fransiskuksen syliin, ryhtyä maallisiin asioihin, mutta kun paljon kokeneena voin olla kunnon miehille hyödyksi, tarjoan empimättä apuni ja antaun sitten veljeskunnassani kaksinkertaisten rangaistusten alaiseksi omaatuntoani puhdistaakseni."
Herman säpsähti munkin sanat kuultuaan, ikään kuin häntä olisi kylkeen pistetty. Hän nousi seisomaan ja kurottihe esiin patsaan takaa voidakseen paremmin tarkastaa puhujaa. Kun hän sitten taas istuutui, näytti koko hänen ruumiinsa vapisevan. Lähimmät valepukuisista herroista näkivät, minkä kiivaan mielenliikutuksen munkin esiytyminen synnytti, mutta he pitivät luultavasti sitä varsin luonnollisena, vaikka he erehtyivät sen laadusta ja surkuttelivat luullun veljensä kovin suurta hermoarkuutta.
"En ollenkaan epäile", jatkoi munkki, "arvoisain piispain ja toisten korkeiden herrain paljon vaikuttavan sekä meidän kaikkien armolliseen herraamme, kuninkaaseen, että myöskin ylimalkaan niihin asioihin, jotka lähenevässä kokouksessa joutuvat ratkaistaviksi, mutta kuitenkin minusta näyttää tärkeältä otaksua … ainoastaan otaksua, että tuumanne voi rauveta tyhjiin, ja miettiä mitä silloin olisi tehtävä. Engelbrektillä on monta mahtavaa ystävää valtakunnan ylhäisintenkin miesten joukossa… Minun ymmärrykseni mukaan ei valtakunta koskaan pääse tästä miehestä, jollei hän istu syvällä Kärnan-tornin komerossa täällä Tukholman linnassa taikka myöskin — mikä ehkä olisi paljoa parempi — lepää turpeen alla. Vai ettekö ole tulleet ajatelleeksi, jalot herrat, että tämä mies voipi kädenviittauksella tehdä tyhjäksi kaikki, mitä ikänä te päätättekin ja mitä kuningas sanoo ja tekee… Ei, jalot herrat ja aatelismiehet, nouskaa ratsaille ja ottakaa Engelbrekt säilyyn … tehkää uskalias teko ja teillä on valta! Sellaista on tehty ennenkin sekä tässä valtakunnassa että muualla maailmassa!"
Munkin puhe sai kaikki vaikenemaan; ei kättä liikutettu, ei henkäystä kuulunut. Kaikki istuivat mykkinä ja tuijottivat eteensä taikka tuohon uskaliaaseen munkkiin. Kenties oli tämä lausunut julki monen läsnäolevan sisimmän ajatuksen, vaikka ei kukaan uskaltanut sitä ääneen lausua, varsinkin kun näytti olevan varmaa toivoa tarkoituksen saavuttamisesta toista tietä.
Tämän haudanhiljaisuuden keskeytti yht'äkkiä kolme lyömää ovelle. Muuan sisälläolijoista riensi heti avaamaan ja kynnykselle ilmautui nunna. Tämä meni suoraan Krister Niilonpojan luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Toiset herrat kokoutuivat heidän ympärilleen, niin että Hermanin oli mahdotonta kuulla sanaakaan siitä, mitä puhuttiin. Mutta hän näki herrain kiihkeästi kuiskailevan toisilleen ja joutuneen sangen levottomiksi, ikään kuin jotakin aivan odottamatonta olisi tapahtunut. Kohta sen jälkeen siirrettiin nojatuolit syrjään ja tuo pieni munkki nosti paria lattiakiveä, jotka olivat kiinnitetyt rautaiseen luukkuun.[22] Nunna oli tuonut useita vahakynttilöitä, jotka sytytettiin, ja herrat katosivat toinen toisensa jälkeen kuin varjot lattianaukosta. Viimeksi laskeutui siitä munkkikin, jonka jälkeen nunna sulki aukon ja riensi pois. Herman kavahti pystyyn penkiltä, mieli kovin kuohuissaan siitä mitä oli kuullut. Tosin hän tiesi, ett'ei monikaan noista ylhäisistä herroista hyvin silmin katsellut Engelbrektiä, mutta ei hän koskaan ollut voinut kuvitella heidän semmoisia lauseita laskettelevan puhuessaan miehestä, joka joka hetki oli altis uhraamaan henkensä vaikkapa heidänkin puolestaan. Hän kärsi katkerammin ajatellessaan herrain sokeutta ja heidän kamalia salahankkeitaan, kuin olisi kärsinyt, jos hänen vapiseva sydämensä olisi kiskottu ruumiista ja heitetty äsken kadonneiden jalkain tallattavaksi. Hän muisteli aivan tarkalleen kaikki mitä oli kuullut ja mietti, mitä hänen oli tehtävä, mutta mielikarvaus kumosi jokaisen suunnitelman ja ajoi hänet uutta miettimään. Näin hän käveli edes takaisin omien ajatuksiensa raadeltavana.
Iltarukoukseen kutsuvan luostarinkellon ääni sai hänet kiihkeästä kävelystään pysähtymään. Hän nosti päätänsä. Toisella sivuseinällä, muutaman patsaan takana riippui ristiinnaulitunkuva. Hän riensi sen luo ja lankesi polvilleen sekä rukoili hartaan rukouksen Engelbrektin ja Ruotsin valtakunnan puolesta. Kun kellon ääni raukeni avaruuteen, hän nousi pystyyn. Nyt hän oli levollisempi ja päätti lähteä pois tuosta pienestä rakennuksesta ja koko luostarista.
Silloin hän kuuli läheneviä varovaisia askelia, ja kun hän katsoi taaksensa, alkoivat lattiakivet, jotka olivat luukulla, kohota. Hän rupesi tarkkaamaan ja vetäytyi huoneen lähimpään nurkkaan, jossa jo alkoi olla hämärä ja josta siis nousija luultavasti ei tulisi erottamaan hänen harmaata munkinpukuaan. Hän oli tuskin asettunut piilopaikkaansa, kun luukusta kohosi tuon pienen munkin pää.
Munkki katseli varovasti ympärilleen ja läheni sitten ovea mennäkseen puutarhaan. Mutta juuri ovessa tuli häntä vastaan haamu, jota Herman nurkastaan ei heti voinut erottaa, mutta joka ehdittyään laitimaisten patsaitten ohitse ja jouduttuaan näköisämmälle paikalle sai veren hänen suonissaan jähmettymään.