"Pitipähän sittenkin säiläni särpiä mustaa vertasi, kavala petturi!" huudahti hän syösten esiin ja tavoittaen miekallaan munkkia.
Tämä joka seisoi muutaman patsaan vieressä, oli aluksi kokonaan tyrmistyä Herman Bermanin äkillisestä ilmestymisestä, mutta toipui parahiksi sen verran hämmästyksestään, että voi hypätä syrjään ja sai siten väistetyksi tuon surmaavan iskun.
"Armoa, armoa, jalo Herman Berman", ähkyi munkki patsaan takana, "minä olen nyt pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsen ja sinä saatat itsesi kirkon kovimman rangaistustuomion alaiseksi, jos kosket kädelläsi minuun…"
"Niin totta kuin elän", vastasi Herman, "et täältä hengissä pääse, vaikkapa verhoisit kurjan ruumiisi pääenkeli Mikaelin viittaan."
Aseman toivottomuus kasvatti miehen voimat tavattomiksi. Hän juoksi patsaalta toiselle ja pääsi siten aivan sen luokse, joka oli luukkua lähinnä. Mutta Hermankin oli samassa tuokiossa hänen sivullaan ja älyten munkin aikovan paeta luukusta hän koetti jalallaan sulkea tämän, koko ajan kuitenkin pitäen munkkia silmällä. Munkki oli silloin pakenevinaan puutarhaan päin, mutta tuskin oli hän sillä teollaan houkutellut Hermanin luukulta, ennen kuin hän nuolen nopeudella pyörähti laitimaisen patsaan ympäri ja riensi takaisin. Verrattoman ketterästi ja notkeasti ponnahti hän yhdellä hyppäyksellä patsaalta luukkuun. Herman juoksi esiin ja iski miekallaan munkkia kylkeen juuri tämän soluessa alas aukkoon.
Herman oli jo laskeutumaisillaan alas täyttääkseen verituomionsa, kun joku tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. Se oli Agnes, joka ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan oli väkisinkin rohkaissut mielensä.
"Herman, Herman", huudahti hän, "jätä tuo kurja Jumalan tai lain tuomittavaksi … sinä et saa tahrata käsiäsi hänen verellään…"
"Sano minulle", jatkoi hän, sitten kuin Herman oli ottanut häntä käsistä ja saattanut hänet ovelle, jossa auringonvalo koko loistollaan pääsi lankeamaan noille tavattoman kauniille kasvoille, "sano minulle, onko tämä, mikä nyt tässä silmäini edessä on tapahtunut, onko se unta, vai onko se käsi, jota pitelen, todellakin Hermanin käsi… Onpa tosiaankin Jumalan äiti vielä kerran lähettänyt sinut minua suojelemaan!"
"Jumalalle ja hänen pyhimyksilleen", keskeytti Herman, "olkoon ikuinen kiitos, kun johdattivat askeleeni tähän puutarhataloon… Kaikkein vähimmin odotin tapaavani täällä sinut, Agnes, vaikk'ei päivääkään ole kulunut, jona ei kuvasi olisi ollut mielessäni antamassa voimia taistelussa ja kehottamassa vakavuuteen elämässä… Mutta minä puhun sopimattomia … minä…"
"Ah et, sinä et puhu sopimattomia, puhu arastelematta, mitä sydämesi käskee puhumaan… Täällä ei voi tapahtua mitään, jota ei Jumalan äiti voi nähdä ja kuulla." Hän laski näin sanoen kätensä Hermanin sydämelle ja hänen silmiinsä herahti kyynel todistamaan tunteiden kuohua. "Sinä aioit puhua rakkaudestamme ja sinun lupauksesi sitoo kieltäsi … näetkö, minä arvaan ajatuksesi…"