"Agnes!"
"Sen lupauksen olen tehnyt, että jollen tässä maailmassa saa sinun rinnallasi vaeltaa, niin on vaellukseni käyvä luostarin kammiosta luostarinkirkon hautaan."
Omituinen kahina, aivan kuin vihuri olisi ravistanut tuuheinta oven edustalla kasvavista puista, kuului kreivintyttären lausuttua nämä rohkeat sanansa. Mutta sitä eivät hän eikä Herman huomanneet. He seisoivat äänettöminä, toisiansa katselemaan vajonneina, elävänä pyhäkkönä seinällä olevan Jumalan äidin kuvan edessä.
"Agnes … Agnes", kuului silloin ääni huutavan kaukaa.
Molemmat nuoret heräsivät unelmastaan.
"Sinua huudetaan, Agnes!"
"Se on Kaarlo Orminpojan tytär…"
Hän puristi vielä kerran tuota rakasta kättä ja katsoi luottavaisesti
Hermania silmiin.
"Jumala ja Jumalan äiti suojelkoot sekä minua että sinua", kuiskasi hän, "joskaan emme koskaan enää saane nähdä toisiamme tässä maailmassa!"
Agnes vaipui hänen rinnoilleen ja Herman sulki hänet syliinsä.