Herman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran paremmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi hänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.
"Paljon on tapahtunut", jatkoi Juhani Wale, "sill'aikaa kuin olette istunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta petoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu kreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä voitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte pelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi! Engelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa…"
"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle", sanoi Herman keskeyttäen Juhani herran liehakoivan puheen, "se on turhaa vaivaa… Minä en usko hylkiön sanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi saada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille suoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän vertanne…"
"Vanki!" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi
Juhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella minua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan, jolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan. Mutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema, nuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa…"
Vouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että hänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt parhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan varmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen myönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka voitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse Eerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen voutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin räikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun, joka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan ystäviksi.
"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian… Joutukaa sen tähden, Herman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat", vouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää musteeseen sekä ojensi sen vangille, "teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää. Muistakaa Hermanianne!' Käsitättehän", sanoi hän vakuuttavasti hymyillen, "ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä."
Tuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat jokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.
"No niin", sanoi hän vihdoin, "saattaahan olla totta, mitä kasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan, että hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan… Ottakaa pois nämä koristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan."
Ilonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse Eerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän arveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa liiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli ilosta hänen rinnassaan.