Yrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin kahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat Hermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui pöydän ääreen ja otti kynän.
Juhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan sanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.
"Tarpeetonta, vouti", sanoi Herman silloin, "minä muistan ne…"
"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä mitään muuta."
"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne kirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä…"
"Ja mitä…"
"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en pelastamistuumaanne aio estää."
"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen… Kenties ratkaistaan juuri nyt kasvatusisänne kohtalo…"
"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi… Vapaasti ja tarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa, vouti…!"
Ilo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen ja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin ymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.